Skip to content

Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994

01.58,16
28.08.2020
Urheilumuseo

Arvoton arvokilpailu

Antwerpenin olympialaisten jalkapalloturnaus oli kuin koko kisat pienoiskoossa: kehnosti järjestetty, tuomaripelin värittämä näytelmä, jonka voittaja selvitettiin finaalissa, jota ei pelattu loppuun. Silti turnaus jätti jotakin pysyvää lajin historiaan.

Ensimmäisen maailmansodan höyryistä nousevassa maailmassa jalkapallo oli vahvassa nousussa. Iso-Britannian, Manner-Euroopan ja Etelä-Amerikan kasvavissa metropoleissa työväenluokka oli ottanut lajin omakseen; siemenet eri puolille maailmaa 1920-luvulla perustettaville ammattilaisliigoille oli kylvetty. Ammattilaisuus veisi parhaat jalkapalloilijat omiin MM-kisoihinsa jo 1930-luvulla, mutta tätä ennen ehdittiin pelata kolme olympiaturnausta, jotka edustivat lajin ylintä kansainvälistä arvokilpailua. Niistä ensimmäinen nähtiin Antwerpenissa 1920.

Antwerpenin jalkapalloturnaukseen osallistui isäntämaa Belgian lisäksi 13 maata: Tšekkoslovakia, Jugoslavia, Espanja, Tanska, Italia, Egypti, Norja, Iso-Britannia, Alankomaat, Luxemburg, Ruotsi, Kreikka ja Ranska. Suomen Palloliitto oli ollut halukas lähettämään myös Suomen maajoukkueen kisoihin, mutta joutui kesäkuun lopussa luopumaan kisamatkasta taloudellisten syiden takia. Olympiajoukkueen rahoitus nojasi rahankeräykseen ja yksityisiin lahjoituksiin, joten matkasta koituvia kustannuksia jouduttiin laskemaan jokaisen urheilijan kohdalla, ja joukkueessa urheilijoita tietysti riitti. Palloliitossa oli alkuvuodesta harkittu joukkueen ilmoittamista myös huhtikuussa pelattuun Antwerpenin jääkiekkoturnaukseen. Hanke jäi kuitenkin toteuttamatta paitsi kustannusten myös sen takia, että ”siellä pelattu peli eroaa huomattavasti meikäläisestä” (Palloliiton toimintakertomus 1920). Todellisuudessa Suomessa pelattiin vielä tuolloin kokonaan eri lajia, jääpalloa.

Lontoossa 1908 ja Tukholmassa 1912 jalkapallon olympiamitalit oli ratkottu yksinkertaisella cup-kilpailulla. Antwerpenissa tarkoituksena oli käyttää Bergvall-järjestelmää, jossa kultamitalisti selvitettäisiin ensin cup-kilpailulla, jonka jälkeen kultamitalistille hävinneet maat pelaisivat hopeamitaleista ja hopeamitalistille hävinneet maat vastaavasti pronssimitaleista. Kun kisajärjestäjät huomasivat, että tämä tekisi turnauksesta varsin pitkäkestoisen, päätyivät he omintakeiseen ratkaisuun: himmeämmät mitalit ratkaistaisiinkin neljän maan hopea- ja pronssimitaliturnauksella, joka alkaisi heti puolivälierien jälkeen – siis jo ennen kuin kultamitalistia tiedettiin. Puolivälieränsä hävinneet neljä maata pelaisivat keskenään pudotuspelin, jonka voittaja saisi paikan mitalipeleissä. Mitaliturnaus jatkuisi finaalin jälkeen, jolloin mukaan tulisivat kultamitalistille finaalissa, välierissä ja avauskierroksella hävinneet maat.

Jos turnausmuoto kuulostaa nykylukijasta sekavalta, eivät aikalaiset saaneet siitä sen paremmin selkoa. Systeemi muuttui vieläpä heti kättelyssä mahdottomaksi toteuttaa, kun avauskierroksen ottelua tulevan voittajan Belgian ja Puolan välillä ei voitu pelata, koska Puola joutui jäämään pois koko kisoista Neuvosto-Venäjää vastaan käymänsä sodan takia. Sekavuuden seurauksena useissa teoksissa ja mm. englanninkielisen Wikipedian artikkelissa toistuu virheellinen maininta siitä, että välieränsä hävinnyt Ranska olisi jäänyt pois mitaliturnauksesta, koska sen pelaajat olivat ehtineet lähteä kotiin. Tosiasiassa sen epäonnisen joukkueen, joka selvisi välieriin mutta hävisi sen finaalissa hävinneelle maalle, ei alun pitäenkään ollut tarkoitus päästä mitalipeleihin.

Turnauksen pääpelipaikkana oli 30 000 katsojan kapasiteetilla varustettu olympiastadion. Avauskierroksen otteluita pelattiin myös pienemmillä stadioneilla Antwerpenissä, Gentissä ja Brysselissä. Turnaus alkoi 28. elokuuta ja päättyi jo viikkoa myöhemmin 5. syyskuuta. Tiivis aikataulu tarkoitti sitä, että olympiastadionilla nähtiin useina päivinä kaksi ottelua, joista toinen alkoi heti ensimmäisen päätyttyä.

Yleiskuva Antwerpenin olympiastadionilta jalkapallo-ottelun aikana. Kuva: Kansainvälinen olympiakomitea (CIO)
Kuva: Kansainvälinen olympiakomitea (CIO)

Isäntämaa voittoon

Ensimmäisen kierroksen suuryllätyksestä vastasi Norja, joka pudotti jatkosta olympiavoittoaan puolustaneen Iso-Britannian. Iso-Britannia osallistui olympialaisiin poikkeusluvalla: saarivaltio oli juuri eronnut FIFA:sta, joka ei ollut suostunut erottamaan keskusvaltojen lajiliittoja järjestöstä. Nopeasti kokoon kyhätyn amatöörijoukkueen taso oli kaukana Tukholmassa 1912 maata edustaneesta ryhmästä. Toisesta yllätyksestä vastasi ensimmäisen virallisen maaottelunsa pelannut Espanja, joka pudotti jatkosta Tanskan. Näin kaksissa edellisissä olympialaisissa kirkkaimmat mitalit voittaneet maat olivat heti ulkona.

Ruotsi murskasi ensimmäisellä kierroksella Kreikan 9–0 mutta taipui puolivälierissä jatkoajan jälkeen Alankomaille 5–4. Jälkimmäisessä ottelussa pääosaa esitti tšekkierotuomari Josef Fanta. Tarinan mukaan useita omituisia tuomioita ottelussa tehnyt Fanta olisi yrittänyt suosia Ruotsia, mutta erehtynyt joukkueista, koska Ruotsi oli nimellisenä vierasjoukkueena joutunut ennen ottelua vaihtamaan keltaiset pelipaitansa valkoisiin vieraspaitoihin. Ensikuulemalta epäuskottava tarina saattaa hyvin pitää paikkansa, niin puolueellista kisojen tuomarointi useissa lajeissa oli. Fantalle ei tuomarin tehtäviä kisoissa enää suotu, mikä tosin ei merkinnyt hänen turnauksensa päättymistä, vaikuttihan hän myös Tšekkoslovakian päävalmentajana.

Tilannekuva puolivälieräottelusta Alankomaat-Ruotsi. Kuva: Kansainvälinen olympiakomitea (CIO)

Keski-Euroopan nousevaa jalkapallokulttuuria edustanut Tšekkoslovakia eteni finaaliin vakuuttavin ottein voitettuaan Jugoslavian 7–0, Norjan 4–0 ja Ranskan 4–1. Loppuottelussa se kohtasi Belgian, joka oli voittanut puolivälierissä Espanjan ja välierissä Alankomaat. Isäntämaa oli panostanut jalkapallomaajoukkueensa valmennukseen hakemalla valmennustietoutta suoraan lajin silloisesta ytimestä, Skotlannista. Skottitreenarin vetämät harjoitukset käynnistyivät hyvissä ajoin ennen olympialaisia. Kisoissa joukkuetta valmensi, tai ainakin kunnian siitä sai, Belgian armeijan upseeri Raoul Daufresne de la Chevalerie, joka edusti maataan myös pronssia voittaneessa Belgian maahockeyjoukkueessa.

Belgian joukkue Antwerpenissa.

Belgian menestys ei syvästi jakautunutta kansakuntaa erityisesti yhdistänyt. Belgia joutui Espanjaa vastaan jopa kotiyleisönsä vihellyskonsertin kohteeksi, kun katsojat olivat huomanneet, että kentälle marssineista Belgian pelaajista vain yksi edusti antwerpenilaista seuraa – joukkueen kokoonpano oli pidetty salassa tähän hetkeen saakka. Finaaliin mennessä tuuli oli kääntynyt, mutta lähinnä siksi, että vastassa oli belgialaislehdistön mustamaalauksen kohteeksi joutunut Tšekkoslovakia.

Mikäpä yhdistäisi juuri sodassa ollutta ja siinä pahoin kärsinyttä kansakuntaa paremmin kuin yhteinen vihollinen. Antwerpenin olympiastadion täyttyi finaaliin ääriään myöten. Yleisömäärä nousi reilusti yli kapasiteetin, arvioiden mukaan yli neljäänkymmeneentuhanteen. Tuhannet pääsylippua vaille jääneet katsojat pääsivät sisään pelipaikkaa kiertävän aidan alle kaivetun, myöhemmin ”olympialaiseksi juoksuhaudaksi” nimetyn kulkuväylän kautta. Katsojat työntyivät täyteen ahdetuilta katsomoilta kentän rajaviivojen tuntumaan. Uhkaavan tunnelman täydensivät kentän reunamilla partioineet sotilaat.

Tšekkoslovakia pelasi useiden lähteiden mukaan myös ottelun erotuomaria John Lewisia vastaan. Kokenut brittituomari oli aiemmin jakanut oikeutta muun muassa Lontoon olympialaisten finaalissa ja useissa Englannin FA Cupin loppuotteluissa. Näistä huippuotteluista oli kuitenkin aikaa, ja ikääkin Lewisilla oli tuomariksi varsin paljon, 65 vuotta. Lewisin on kerrottu päässeen finaalin tuomariksi sattumalta kesken turnauksen, kun kisajärjestäjät olivat tavanneet hänet yleisön joukosta.

Finaali karkasi heti ensi minuuteilla ikääntyneen britin käsistä. Pelillisten hienouksien sijaan kentällä nähtiin raakoja taklauksia. Kahdeksannella peliminuutilla belgialaishyökkääjä tyrmäsi pallontavoittelutilanteessa maalivahti Rudolf Klapkan lähes tajuttomaksi, mitä tšekkipuolustaja protestoi harkitsemattomasti ottamalla pallon käsiinsä. Belgialaisvirheen sijaan Lewis vihelsi käsivirheestä rangaistuspotkun, jonka Robert Coppée potkaisi keskeltä sisään. Tšekkoslovakia tulkitsi tilanteen tuomarivirheeksi, joka se mannereurooppalaisesta näkökulmasta olikin. Brittiläisin silmin Lewisin ratkaisu saattoi näyttäytyä aivan oikeana. Britanniassa kenttäpelaajien aggressiiviset ryntäykset maalivahtien päälle olivat 1900-luvun alussa yleisesti hyväksytty osa peliä. Hienostuneempaan keskieurooppalaiseen pelikulttuuriin moinen ei kuulunut.

Tšekkoslovakian maalivahti Rudolf Klapka koki kovia finaalin ensimmäisellä puoliajalla. Belgia teki tilanteesta seuranneesta rangaistuspotkusta ottelun avausmaalin.
Belgian Robert Coppée onnistuu rangaistuspotkussa finaalissa. Kuva: Kansainvälinen olympiakomitea (CIO)

Henri Larnoe, toinen finaalissa pelanneista antwerpenilaisista, teki toisen maalin tilanteesta, jota edelsi useiden kuvausten mukaan selvä paitsio. Kun tšekkipuolustaja Steinerin ja Coppéen välisen nahistelun lopputulos 40. peliminuutilla oli se, että Lewis ajoi vain Steinerin ulos, täyttyi tšekkien mitta. Huhtikuun jääkiekkoturnauksessa olympiapronssia voittamassa ollut kapteeni Karel Pešek johdatti joukkueensa kentältä. Katsojat valtasivat nurmen, ottivat kotijoukkueen pelaajat kultatuoliin ja kohottivat Belgian lipun voitonmerkiksi salkoon. Tšekkoslovakian lippu revittiin.

Finaali päättyi kaaokseen yleisön vallatessa kentän.

Tšekkoslovakia syytti protestissaan Lewisia ja avustavia erotuomareita siitä, että nämä olivat antaneet vihamielisen kotiyleisön vaikuttaa tuomioihinsa. Viimeinen pisara oli maan lipun törkeä kohtelu, mihin myös järjestystä valvoneet sotilaat olivat ottaneet osaa. Perustelut pitivät paikkansa, mutta apua niistä ei ollut: Tšekkoslovakia diskattiin. Belgialaislehdistö totesi Lewisin tuominneen hyvin ja juhli Belgiaa ”jalkapallon maailmanmestarina”.

Ranskan pelaaja François Hugues. Turnausmuoto oli erityisen epäreilu Ranskalle, joka selvisi välieriin mutta hävisi sen ”väärälle” joukkueelle, finaalissa diskatulle Tšekkoslovakialle. Belgialle toisessa välieräottelussa hävinnyt Alankomaat pääsi mitalipeleihin ja sai kisoista mukaansa pronssimitalit, vaikka hävisi kaksi viimeistä otteluaan. Kuva: Kansainvälinen olympiakomitea (CIO)

Schelden häpeä

Tšekkoslovakian diskaamisen jälkeen hopea- ja pronssimitaliturnaukseen jäi kaksi maata: hävinneiden puolivälierämaiden reitiltä mitalipeleihin yltänyt Espanja ja Belgialle välierissä hävinnyt Alankomaat. Näin himmeämmät mitalit voitiin turnauksen sijaan ratkaista yhdellä ottelulla.

Alankomaiden yltäminen ”hopeaotteluun” oli kisaviikon tapahtumien vuoksi melkoinen yllätys. Epätasa-arvoisten majoitusjärjestelyiden takia joukkueen turnausmatka sujui alusta lähtien riitaisissa merkeissä. Pelaajat joutuivat yöpymään Hollandia-laivan ahtaissa hyteissä, kun joukkueen johtajille oli varattu omat huoneet kaupungin keskustan hulppeasta hotellista. Osa pelaajista ei tätä sulattanut ja varasi itselleen hotellimajoituksen omin luvin. Hotellistaan pelaajat olisivat sitten, rotterdamilaisen sanomalehden vapaasti suomennetuin sanoin, ”antautuneet Antwerpenin irstaan yöelämän pauloihin”.

Baareista ja bordelleista tavattiin ainakin neljä pelaajaa. Joukkueenjohto yritti lähettää kyseiset pelaajat kotiin kesken kisojen, mutta muun joukkueen asetuttua pelaajien puolelle päätös oli pakko vetää takaisin. Turnaus päättyi 3–1-tappioon Espanjalle, mikä turnausmuodon takia tarkoitti pronssimitaleille yltämistä. Hollantilaislehdistö risti tapahtumat jo tuoreeltaan Antwerpenia halkovan Schelde-joen mukaan ”Schelden häpeäksi” (Schande van de Schelde).

Alankomaiden jalkapallojoukkue Antwerpenissa. Kuva: Kansainvälinen olympiakomitea (CIO)

Jalkapallon suurmaa syntyy

Suurimman perinnön skandaalinkäryisistä kisoista sai epäilemättä Espanja. Antwerpenin olympialaisilla on espanjalaisen jalkapallon historiankirjoituksessa monitahoinen rooli. Ensinnäkin se oli maan ensimmäisen kansainvälisesti menestyneen joukkueen näyttämö. Katalonialaisen maalivahdin Ricardo Zamoran ja baskihyökkääjä Pichichin (Rafael Moreno Aranzadi) nimet tunnetaan kautta maailman tänäkin päivänä, sillä heidän mukaansa on nimetty palkinnot Espanjan pääsarjassa vähiten maaleja suhteessa pelattuihin otteluihin päästäneelle maalivahdille sekä parhaalle maalintekijälle. Zamora teki Antwerpenissa läpimurtonsa ja nousi 1920–1930-luvuilla ensimmäiseksi aidosti maailmankuuluksi jalkapallomaalivahdiksi. Pichichin kohtalona oli kuolla lavantautiin 1922.

Antwerpenin merkitys espanjalaiselle jalkapallolle ei perustu vain menestykseen, vaan myös siihen, miten se saavutettiin, ja miten saavutus nivottiin osaksi espanjalaista identiteettiä. ”Etelämaalaiset eivät olleet pallotaitureita, eivät osanneet lyhytsyöttöpeliä, joka on lyönyt niin erikoisen leiman skotlantilaiselle pelitavalle”, kuvasi Eino Soinio, luultavasti tosin näkemättä pelejä itse. ”He hyökkäsivät vastustajiensa kimppuun kuin villit puhvelihärät ja repivät rikki peliä niin paljon kuin mahdollista. Hyökkäyspeli oli primitiivistä ja pelikulttuurissa jäljessä pohjoismaalaisista. Pelaa sitten lyhytsyöttöpeliä moisia kuumaverisiä herrasmiehiä vastaan.”

Espanjalaislehdistössä joukkuetta alettiin punaisten pelipaitojen ja raivokkaan pelityylin takia kutsua lempinimellä la furia roja. Tällä nimellä Espanjan maajoukkue edelleen tunnetaan, vaikka pelityyli on jokseenkin muuttunut Antwerpenin päivistä. La furia roja mytologisoitiin Francon diktatuurin aikana malliksi espanjalaisuuden parhaiksi katsotuista ominaisuuksista: taistelutahdosta, itsensä uhraamisesta maan hyväksi ja sotilaallisesta kurinalaisuudesta. Ristiriitaisesti esikuvan espanjalaisuudelle tarjosi tässä myytissä joukkue, joka oli koottu pääosin baskipelaajista.

”Murren” Carlsson – Ruotsin ensimmäinen ammattilaistähti

Turnauksen paras maalintekijä oli seitsemän maalia tehnyt Ruotsin Herbert ”Murren” Carlsson, jonka ura ansaitsee tulla tässä lyhyesti kerratuksi. Kotimaassaan IFK Göteborgia edustanut Carlsson muutti 1922 New Yorkiin, jossa hän alkoi työnsä ohessa pelata Viking Athletic Club-nimisessä ruotsalaissiirtolaisten seurassa. 1924 Carlsson siirtyi ammattilaiseksi Indiana Flooringiin, joka pelasi Yhdysvaltojen ensimmäisessä ammattilaisjalkapallosarjassa, American Soccer Leaguessa. Historian hämäriin unohdettu liiga lukeutui 1920-luvulla maailman kovatasoisimpiin. Carlsson oli yksi monista eurooppalaisista maajoukkuetason pelaajista, jotka siirtyivät sarjaan korkean palkkatason vetämänä.

Ruotsin maajoukkueesta Carlsson jäi ammattilaisena sivuun, mikä oli paha menetys, olihan hän ehtinyt lyhyellä (1918–1922) maajoukkueurallaan tehdä 19 maalia 20 ottelussa. ASL:ssä hän kirjasi lopulta 269 peliä ja 106 maalia. Menestys jalkapalloammattilaisena ei johtanut menestykseen myöhemmässä elämässä. ASL:n romahdettua maailmanlaajuisen talouslaman vanavedessä Carlsson palasi 1936 köyhänä ja sairaana kotimaahansa. Seuraavana vuonna hän joutui mielisairaalaan, jossa myös kuoli 15 vuotta myöhemmin.

Jouni Lavikainen

Lähteet:

Eino A. Soinio: Olympialaiset jalkapallokilpailut. Teoksessa Olympialaiskisat ennen ja Parisissa 1924. Toim. Lauri Pihkala ja Martti Jukola. 1924.
VII Olympiaden – Redogörelsen för Olympiska spelen I Antwerpen 1920 utgiven av Erik Bergvall. 1920.
Bill Mallon and Anthony Th. Bijkerk: The 1920 Olympic Games. 2003.
Gunnar Persson: A passage to Indiana. The Swedish great Murren Carlsson’s doomed attempt to make it in the USA. The Blizzard. Issue Fourteen. 2014.
Roland Renson: The Games Reborn. The VIIth Olympiad Antwerp 1920. 1996.
Olympische Spelen – Antwerpen 1920. http://users.telenet.be/antwerpen1920/intro.html.
Karel Stokkermans: http://www.rsssf.com/tableso/ol1920f-det.html.

Otsikkokuva: Kansainvälinen olympiakomitea (CIO)
Muut kuvat: Wikimedia Commons; Kansainvälinen olympiakomitea (CIO)