Skip to content

Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007

01.07,00
17.12.2013
Urheilumuseo

Dopingista ei irtoa röhönaurua

Arto Halosen 4. joulukuuta ensi-iltansa saanut elokuva Isänmaallinen mies yrittää valottaa suomalaisen urheilun dopingia fiktion keinoin. Kuvitteelliset hiihtäjät tarpovat 1980-luvulla hormonien ja verenvaihtojen hetteikössä. Heitä yllyttävät yhtä kuvitteelliset johtajat ja valmentajat, joissa on tutunomaisia piirteitä eri aikojen hiihtovaikuttajista. Urheilijoita piiskaavat ladulle myös Suomen kansan odotukset.

Lähimpänä julkisuuden tuttua hahmoa on päävalmentaja Ilmo, jonka tärkeilevä puheenparsi tuo hakematta mieleen Immo Kuutsan. Kaiken keskellä ajelehtii Toivo, jolla on luonnostaan mäntyrantamaiset veriarvot. Hän suostuu isänmaan edun nimissä Suomen hiihtomaajoukkueen käveleväksi veripankiksi.

Kävin katsomassa elokuvan ennakkonäytöksen. Odotukset eivät olleet mahdottoman korkealla. Aavistelin, ettei yhdistelmä maastohiihto ja doping välttämättä taivu hauskaksi elokuvaksi, vaikka mustaa huumoria aiheesta on irronnut.

Elokuva lähtee käyntiin hitaanpuoleisesti ryyppy- ja hormonihakureissulla Neuvostoliittoon, mutta pääsee sen jälkeen onneksi liikkeelle. Vauhti paranee, kun Toivosta tulee pienen empimisen ja hyvän voitelun jälkeen hiihtojoukkueen jäsen.

Hyvät näyttelijät kannattelevat osaltaan Isänmaallista miestä. Arto Halonen ei ole suotta sanonut saaneensa elokuvaansa unelmaryhmän kokoon. Martti Suosalon esittämä Toivo ajelehtii voimakastahtoisempien vietävänä. Aino (Pamela Tola) yhtyy Toivoon verisitein ja yltää lopulta olympiakultaan.

Isänmaallisen miehen vitsit eivät kirvoita isoäänistä naurua, vaan ovat dopinghistoriasta nousevia, pieniä naurahduksia irrottavia piikkejä. Syynä on osaksi se, että tarina liikkuu monien suomalaisten epämukavuusalueella. Tarina on toisaalta liian ilmeinen synnyttääkseen puhdistavaa naurua.

 

Isänmaallinen mies
sisältää runsaasti viittauksia doping-ilmiön laajempiin ulottuvuuksiin. Kanadalainen
pikajuoksija Ben Johnson, yksi urheiluhistorian tunnetuimmista dopingin
käyttäjistä, tekee Isänmaallisessa miehessä lyhyen vähän väkisin mukaan otetun roolin
taksikuskina. Kuva: http://www.finnkino.fi/Event/299929/.

Jonkin verran elokuvan tehoa syö se, että näyttelijät hiihtelevät kilpailukohtauksissa itse. Vaikka tavoitteena ei olekaan yltiörealistinen vaikutelma, niin reipas kuntoilija näyttää valkokankaalla enemmän sunnuntaihiihtäjältä kuin olympiavoittajalta.

Ajankuva on pääosin osuva. Toivo syö perheineen uunissa paistettua kirjolohta. KOP:n oravan koristamassa mainospipossa ei kuitenkaan olisi saanut hiihtää olympiakisoissa. Ja neuvostomaa oli paljon nuhjuisempi.

 

Toivon sankka veri
kuljettaa Ainon elokuvassa olympiakultaan. Ainon pipo ei olisi kuitenkaan ollut
olympiakelpoinen. Sen sijaan MM-Lahdessa 1989 samanlainen pipo nähtiin. Kuva: http://www.finnkino.fi/Event/299929/.

Mikään suuri yleisömenestys Isänmaallinen mies ei ole ollut. Ensimmäisen viiden päivän aikana elokuvan kävi katsomassa reilut 10 000 ihmistä. TV-esityksen voi kuitenkin ennakoida keräävän laajan yleisön.

Kriitikoilta Halosen uusin on saanut hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Osa arvostelijoista on luokitellut leffan kelvolliseksi, toisten mielestä se tökerö tekele. Molemmille näkemyksille löytyy perusteita. Elokuva käy välillä luokattoman puskafarssin rajoilla. Toisaalta se liukuu melko vaivattomasti eteenpäin alkuminuuttien takeltelun jälkeen.

Isompi ongelma on puoleentoista tuntiin lastatut viittaukset suomalaiseen doping- ja urheiluhistoriaan. Halonen on hyödyntänyt dokumenttielokuvaansa Sinivalkoista valhetta (2012) tehdessään kuulemiaan juttuja ja keräämiään tiedonmurenia. Aineistoa on paljon, eikä se ole sulanut kaikilta osin luontevaksi kokonaisuudeksi. Suomalaista urheilua viime vuosikymmeniltä tuntevalle elokuva tarjoaa kuitenkin runsaasti heittoja, jotka jäävät keskimääräiseltä katsojalta huomaamatta. Sen sijaan Halonen onnistuu saamaan läpi viestinsä dopingin ja menestyspaineiden suhteesta paremmin läpi kuin Sinivalkoisessa valheessa, jossa dopingilmiön ruotimisen sijaan konnajahti uhkaa viedä välillä päähuomion.

Isänmaallinen mies on myös urheiluelokuva. Vaikka lopputulos ei olekaan mikään täysosuma, niin se kuuluu silti suomalaisten urheiluelokuvien parempaan päähän. Lajityyppi on tunnetusti vaikea. Vaikka urheilu on draamanomaista, se muuttuu käsikirjoitettuna puisevaksi ja kaavamaiseksi. Halonen ja toisena käsikirjoittajan toiminut Jouni K. Kemppainen ovat pääosin onnistuneet kiertämään lajityypin pahimmat kliseet. Loikka tätä korkeammalle jää kuitenkin tekemättä. Isänmaallinen mies osoittaakin, miten vaikea sinänsä äärimmäisen kiinnostavaa aihetta on vangita valkokankaalle.

Jouko Kokkonen