Skip to content

Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994

01.58,16
18.06.2019
Urheilumuseo

Urheileva maailma palaa – Haavekisat kaatuvat

Karjalan kannakselta kantautunut tykistölaukausten jyly täristi kahdennentoista olympiadin kisojen perustuksia alkutalvesta 1939. Helsingin olympiakisojen 1940 järjestäjät julistivat kisojen seisovan järkähtämättömällä suomalaisella peruskalliolla. Suomi ja Helsinki, joka oli saanut Japanin luovuttamat olympiakisat järjestettäväkseen, eivät halunneet luovuttaa helpolla, vaikka maailma vaikutti repeytyvän palasiksi. Kisapaikat olivat pääasiassa jo nousseet, järjestelyt etenivät ja vieraanvarainen Suomi, rauhan satama, oli lähes valmiina olympiavieraille. Pohjoinen Olympia kestäisi idästä puhaltavan myrskyn.

Helsingin olympiakisojen suomenkielinen juliste 1940. Urheilumuseon julistekokoelma.

Kohti vapauden kisoja

Itsenäistynyttä Suomea repineen sisällissodan jälkeen urheiluelämä oli jakautunut karkeasti kahtia porvarilliseen ja vasemmistolaiseen puoleen. Vaikka kansallisromantiikan kulta-aika oli jäänyt taakse, viriteltiin yhä erilaisia suurhankkeita itsenäisyyden ja kansakunnan symboleiksi. Urheilussa kyettiin osoittamaan kansan pätevyyttä muiden rinnalla, joten Helsinkiin haluttiin rakentaa uljas urheilulinna, vapauden stadion – parhaimmillaan jopa olympiastadion, mikäli monien hartaasti toivomat olympiakisat saataisiin Suomeen. Olihan Suomi yksi menestyvimpiä olympiaurheilumaita.

Stadion kohosi jo Pallokentän yläpuolelle Eläintarhan mäelle, enää piti saada olympiakisat. Suomi hävisi vielä hakuvaiheessa vuoden 1940 olympiakisojen järjestelyoikeuden Japanille, mutta Japani joutui luopumaan kalliiden sotatoimiensa myötä tapahtumasta. Helsinki oli luonnollisesti ensimmäinen taho, jolle kesäkisoja tarjottiin. Hyväksyntä tehtiin nopeasti, ja näin ryhdyttiin järjestämään puhdasta urheilujuhlaa, jossa olympiahenkeä eivät tahraisi poliittisen tai valtioideologiset päämäärät, kuten lehdistössä korostettiin. Kisojen järjestelytoimikunta esitti KOK:lle vielä syksyllä 1938, että Suomi voisi ottaa myös talvikisat, mutta ilman kelkkailua sekä syöksylaskua ja pujottelua, jos ne olisivat ohjelmassa. KOK ei näitä vaatimuksia hyväksynyt vaan siirsi kisat Sveitsille.

Helsingin olympiakisojen järjestelytoimikunta kokouksessaan Smolnassa syksyllä 1939. Vasemmalta Toivo Aro, Viktor Smeds, Kustaa Levälahti, Johan Helo, Erik von Frenckell, Mauno Pekkala, Jukka Rangell, Niilo Koskinen, Urho Kekkonen, Hugo Österman, Lauri Miettinen. Takana seisovat Jussi Tossavainen ja Sulo Kolkka.

Olympiakisojen saaminen Suomeen yhdisti mieliä, sillä olympiahuumassa vaikeaksi osoittautuneet yhteistoimintaneuvottelut Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton ja Työväen Urheiluliiton välillä päättyivät täydellisen riidan sijaan julkilausumiin, joissa luvattiin yhteistyötä, vaikka tälläkään kertaa osapuolet eivät konkreettista sopimusta tehneet. Ohuesti yhteinen mieli turvasi järjestelyjen etenemisen suotuisasti, vaikka valtaistuinpeli olympiajärjestelyjen johdossa kävi kuumana. Uudet urheiluareenat valmistuivat vauhdilla – stadion täydennettiin ja laajennettiin kisoja varten, ja esimerkiksi Uimastadion, Velodromi ja soutustadion hahmottuivat. Pikavauhdilla rakennettiin myös Koskelantien pohjoispuolelle Olympiakylää, tyylikästä kerrostaloaluetta, johon joukkueet majoitettaisiin.

Stadionin katsomo täydennettiin ja lisäksi rakennettiin puiset lisäkatsomot kasvattamaan yleisökapasiteettia.

Suomalaissaksalaiset suhteet syvenevät

Olympiakylän idea kopioitiin Berliinin 1936 kisoista. Ensimmäistä kertaa väliaikainen kisakylä oli rakennettu Pariisiin 1924 ja uudelleen Los Angelesissa 1932. Puurakenteiset talot purettiin kisojen jälkeen. Berliinissä sen sijaan rakennettiin puutarhakaupunginosa, joka esitteli ”uuden Saksan” piirteitä, ja se oli pysyvä eikä väliaikainen. Saksassa kiviset majoitusrakennukset toimivat kisojen jälkeen armeijan kasarmina toisen maailmansodan loppuun. Helsingissä sen sijaan ensimmäistä kertaa rakennettiin kaupunginosaa, joka tehtiin kaupungin asukkaille, jossa vain väliaikaisesti kävisivät olympiaurheilijat.

Käpylän Olympiakylän harjannostajaisia vietettiin kesällä 1939. Noin 400 asuntoa valmistui ennen sodan syttymistä.

Berliinin olympiakylästä on hyvä mainita, että saksalaiset halusivat rakentaa sinne myös suomalaisia saunoja, joita ei siihen mennessä ollut vielä koko Saksassa. Tästä alkoikin suomalaisten ja saksalaisten syvällisempi olympiayhteistyö, sillä järjestäjät konsultoivat suomalaista arkkitehtia Erik Bryggmania, joka oli suunnitellut esimerkiksi urheiluopiston rakennuksia Vierumäelle. Itse Berliinin kisojen pääsihteeri Carl Diem kävi Vierumäellä 1935 tutustumassa opiston alueeseen ja rantasaunaan, ja kutsui samalla matkalla Suomen kestävyysjuoksijoiden valmentajana toimineen Paavo Nurmen kunniavieraaksi Berliiniin.

Bryggman suunnitteli saksalaisille saunan olympiakylään, mutta lopulta Berliinin pääarkkitehti Werner March hylkäsi Bryggmanin suunnitelman ja yritti piirtää itse vastaavan, joka ei juurikaan muistuttanut alkuperäistä. Suomalaisten delegaatio, johon kuului Ernst Krogius ja Emil Levälahti pääsivät kunniavieraina tutustumaan saunan ensilämmitykseen marraskuussa 1935. Siitä tulikin farssi.

Berliinin kisakylän ensimmäiset vierailijat tutustuvat saunarakennukseen loppusyksystä 1935.

Sauna ei toiminut alkuunkaan oikealla tavalla, höyry karkasi harakoille ja saksalaiset joutuivat taas turvautumaan suomalaisten apuun. Ilmeisesti vinkiksi annettiin, että seiniä tulisi tiivistää. No saksalaisethan tiivistivät, kivihiilikuonalla, jonka jälkeen saunaa ei kyetty käyttämään sietämättömän hajun vuoksi. Leni Riefenstahlin olympiaelokuva alkaa kuitenkin leppoisasta kisakylästä, jossa tekolammen rannalla saunotaan ja vilvoitellaan. Tai oltiin oikeasti pahaa hajua paossa. Joka tapauksessa saksalaissuomalaisen olympiayhteistyön yksi siemen oli kylvetty.

Kun Suomi sai Japanilta olympiasoihdun kannettavakseen, yhteistyö Saksan kanssa jatkui tiiviinä. Carl Diem kävi säännöllisesti Suomessa jakamassa näkemyksiään järjestelyistä ja kirjeenvaihto oli tiivistä. Diem osallistui esimerkiksi Vierumäellä Suomen voimistelupäiville kesäkuussa 1938 ja marraskuussa hän kävi katsomassa kisapaikkojen rakentamisen edistymistä. Diem olisi halunnut suomalaisten järjestävän myös soihtuviestin, mutta lyhyen järjestelyajan vuoksi suomalaiset eivät juurikaan innostuneet ajatuksesta, vaikkakaan eivät suoraan kieltäytyneet. Carl Diemin päiväkirjoista selviää, että syyskuussa 1938 suomalaiset jättivät mahdollisen viestin alustavan suunnittelun Diemin kontolle.

KOK:n tekniseksi asiantuntijaksi Japanin kisoja varten nimetty Carl Diemin entinen avustaja Werner Klingeberg muutti Suomeen konsultoimaan kaikissa mahdollisissa järjestäjiä askarruttaneissa kysymyksissä. Suomessa asui lisäksi Saksan olympiakomitean edustaja tohtori Otto von Zwehl, joka oli saksalaisen kauppakamarin palveluksessa ja samalla Saksan valtion rautateiden turismiyhteyshenkilö. Toukokuussa 1939 laaja saksalainen delegaatio kävi tutustumassa järjestelyjen tilaan. Suomalaisten mieli myös soihtuviestin suhteen muuttui kesän 1939 aikana, kun Diem jatkoi painostustaan asiasta, ja hän lupasi saksalaisten kantavan vastuun tulen kulkeutumisesta Olympiasta Saksaan, ja Tanska, Norja ja Ruotsi hoitaisivat maiden alueella tapahtuvan viestin. Viestijärjestely jäivät kuitenkin kesken, eikä ole täyttä varmuutta kerittiinkö esimerkiksi käytettävän soihdun prototyyppejä valmistaa Saksassa.

Saksalaisyhteistyö liittyi myös kisojen medialähetyksiin. Suomi, joka oli vielä varsin takapajuinen maa, oli tietoliikenneyhteyksiltään rajoittunut. Suomesta ei kulkenut radiokaapeleita maailmalle riittävästi, joten yhteistyö saksalaisten kanssa sovittiin syväksi tältäkin osin. Tarkoitus oli, että radiolähetykset kulkisivat Suomesta kaapeleita pitkin Saksaan ja lähetettäisiin ympäri maailmaa Berliiniin rakennetuista antenneista. Saksalaisten mediataitoja hyödynnettiin muutenkin. Kesäkuussa 1939 sovittiin, että Saksan postilaitos lähettää siirrettävän televisiotuotantoryhmän kuvaamaan Helsingin stadionin tapahtumia siten, että niitä voisi katsoa myös stadionin viereen rakennettavassa jopa 10 000 henkeä vetävässä teltassa. Aiempia kisoja pienempää stadionia haluttiin laajentaa moderneimmalla mahdollisimmalla teknologialla, ja Saksassa oli jo onnistuneesti televisioitu edellisiä olympiakisoja vastaavalla tavalla erillisiin kisakatsomoihin.

Suomalaiset valmistautuivat menestymään olympiakisoissa valtavin valmennuspanoksin. Menestyksekkäille vuosikymmenille haluttiin jatkoa kotikisoissa maailman katseiden alla. Olympiavalmennus oli kärkilajeissa yleisurheilussa ja painissa vakiinnuttanut muotonsa 1920-luvun alussa, ja valmennusoppi levisi hiljalleen myös muihin lajeihin, kuten voimisteluun. Niihin urheilumuotoihin, joissa omaa osaamista ei ollut tarpeeksi, hankittiin ulkomaiset valmentajat, esimerkiksi Saksasta. Olosuhteista valmistautuminen ei jäänyt kiinni. Tätä kuvaa esimerkiksi soutupanostukset – stadionin siipirakennukseen rakennettiin sisäharjoitteluallas, jossa olympiaehdokkaat hioivat kuntoaan. Perinteisissä lajeissa, kuten kestävyysjuoksussa vire näytti lupaavalta. Taisto Mäki hallitsi 5000 ja 10000 metrin juoksuja, ja paranteli vielä 17.9.1939 Helsingin stadionilla 10000 metrin maailmanennätyksensä ensimmäisenä alle puolen tunnin, aikaan 29.52,6. Odotettavissa oli jälleen vähintään kohtalainen mitalisade.

Painiharjoitukset Stadionilla syksyllä 1938.

Olympialaiset ja rauha olivat kuitenkin uhattuna. Samana päivänä, kun Mäki oli kaikkien aikojen vauhdissa stadionilla, Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan ilman sodanjulistusta. Saksa oli tehnyt saman muutamaa viikkoa aiemmin. Saksan ja Neuvostoliiton ulkoministerien elokuussa allekirjoittaman Molotov-Ribbentropin sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa jaettiin itäinen Eurooppa etupiireihin. Suomessa tieto sopimuksesta otettiin vastaan huojentuneesti, sillä sen luultiin merkitsevän Saksan ja Neuvostoliiton välisen konfliktin välttämistä ja estävän suursodan laajenemista Itä-Eurooppaan. Saksalaiset vakuuttelivatkin, että sopimusta ei ollut tehty Suomen tai Baltian maiden kustannuksella. Suomi oli ollut jo pitkään Neuvostoliiton painostuksen alla, sillä Neuvostoliitto pelkäsi Saksan hyökkäystä sekä suoraan että Suomen kautta. Suomen ja Neuvostoliiton väliset alueneuvottelut päättyivät ratkaisemattomina ulkoministeri Molotovin kuin venäläisen karhuntassun mätkähtämiselle poskeen: ”Nyt ovat siviiliviranomaiset käsitelleet asiaa, ja kun ei ole päästy sopimukseen, täytyy asia antaa sotilaiden haltuun.”

Kun sekä Saksa että Neuvostoliitto olivat hyökänneet Puolaan, kiristyi tunnelma Suomessakin entisestä. Olympiakisojen järjestelytoimikunnan henkilöstöä oli jo supistettu syyskuun alkupuolella. KOK:n tekninen asiantuntija Werner Klingeberg kannusti suomalaisia jatkamaan järjestelyjä, sillä hän väitti sodan voivan päättyä nopeastikin. Painostuksen takana oli ajatus, että vuoden 1916 olympiakisojen peruminen ei saisi toistua. Fakta oli kuitenkin se, että lokakuussa 1939 KOK:n tiedustellessa maiden osallistumishalukkuutta, enää yhdeksän jäsenmaata oli halukkaita tulemaan Helsinkiin, ja Yhdysvallat esitti jo kisojen siirtämistä Detroitiin.

Neuvostoliiton järjestämä provokaatio Suomea kohtaan Puolan hyökkäyksen tapaan oli lähinnä ajan kysymys. Suomalaiset valmistautuivat asiaan ylimääräisten harjoitusten merkeissä jo lokakuun alusta samalla kun poliitikot kävivät Neuvotteluja Moskovassa. Käytännössä kyseessä oli täydellinen liikekannallepano, jonka laajuutta vain peiteltiin harjoituksiksi nimittämisellä. Marraskuisen Mainilan laukauksiksi nimetyn provokaation myötä oli selvää, että Suomen kohtalo olisi sama kuin Puolan – Neuvostoliitto hyökkäisi ja lujaa.

Vaienneet voittajat

Venäjän tarkoituksena on raa’alla väkivallalla vereen ja tuleen tukahduttaa Suomen vapaus, kiteytettiin järjestelytoimikunnan tiedonannossa Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen 30.11.1939.

Olympiavalmistelut keskeytyivät käytännössä kokonaan sodan sytyttyä. Kisapaikkojen ja olympiakylän valmistelu jäi monilta osin kesken. Helsingin rooli olympiaisäntänä auttoi Suomea, sillä se lisäsi urheilusta kiinnostuneiden sympatioita Suomea kohtaan esimerkiksi rahankeräystyössä. KOK:n puheenjohtaja Henri de Baillet-Latour sai Belgian olympiakomitean lähettämään 25 000 frangin avustuksen Suomen auttamiseksi. Yhdysvalloista kuului huhuja, että urheilujärjestöt keräisivät rahoja kattaakseen suomalaisilta järjestelytöihin hukkaan menneet varat. Jotain tämän suuntaista tapahtuikin, sillä Paavo Nurmen ja talvisessa sodassa lievästi loukkaantuneen Taisto Mäen tekemä kiertue Yhdysvaltoihin kevättalvella 1940 tuotti merkittävästi varoja, joita tilitettiin Suomen Avulle, eli käytännössä haavoittuneille, sotaleskille ja lapsille sekä evakoille.

Taisto Mäki ja Paavo Nurmi harjoittelevat Yhdysvalloissa kevättalvella 1940.

Suomen joukot pysäyttivät joulukuun aikana Neuvostoliiton ensimmäisen suurhyökkäyksen ja pakottivat hyökkääjät miettimään tilannetta uusiksi. Lisääntyvä länsimainen sympatia erityisesti Ranskan ja Ison-Britannian suunnalta Suomelle muutti Neuvostoliiton tavoitteita ja toi mahdollisuuden aseleponeuvotteluihin, jotka etenivät Neuvostoliiton uudelleenorganisoidun suurhyökkäyksen aikana, jolloin Suomen puolustus joutui venymään päivä päivältä enemmän. Huomattavat alueluovutukset sisältänyt Moskovan rauhansopimus astui voimaan 13.3.1940.

Talven aikana näytti jatkuvasti epätodennäköisemmältä, että mitään kisoja voitaisiin järjestää. Vielä helmikuussa Baillet-Latour vakuutti suomalaisille tekevänsä kaikkensa, jotta Helsinki saisi seuraavat olympiakisat järjestettäväkseen. Norjan, Tanskan ja Ruotsin urheilujohtajat tukivat ajatusta, että Helsinki saisi vuoden 1944 kisat Lontoolta. Lontoon järjestäjätahot eivät kuitenkaan olleet asiasta samaa mieltä.

Tulevaisuudesta epävarmat Helsingin olympiakisojen johtajat päättivät sodan tauottua perua kisat. Eurooppa liekehti, eivätkä kisajärjestelyt olleet enää minkäänlaista realismia. Viimeinen naula kilpailujen arkkuun oli Saksan hyökkäys Tanskaan ja Norjaan 9.4.1940. Kansainväliselle olympiakomitealle oli tärkeää, että nimenomaan järjestäjät olivat kisojen virallisia perujia. He eivät halunneet ottaa kontolleen kisojen peruuntumista.

Kisojen perumisesta ilmoitettiin Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtajalle tällä viestillä.

Helsingin stadionilla nuoleskeltiinkin haavoja heinäkuussa 1940, kun suunniteltujen olympiakisojen avajaisten aikaan järjestettiin kolmipäiväiset muistokisat sodassa kaatuneille ja haaveeksi jääneille olympiakisoille. Yleisurheilun lisäksi ohjelmassa oli painia, nyrkkeilyä, pesäpalloa pyöräilyä, uintia ja voimistelua. Tasavallan presidentti Kyösti Kallio puhui avajaisissa.

Suomen Urheilulehti uutisoi haavekisoista heinäkuussa 1940.

”Kansalaiset!
Näinä päivinä toivoi Suomi näkevänsä tällä kentällä jalossa kilpailussa 47 maan valiourheilijain edustajat lippuineen. Tunnetuista syistä on tämä toivo rauennut.
Suomen urheiluväki on kumminkin halunnut kokoontua tänne kilpakentille viettämään muistojuhlaa niiden maamme urheilijain kunniaksi, jotka kaatuivat viime talven taistelutantereilla puolustaessaan sankarillisesti kaikkea sitä, mikä meille suomalaisille on elämääkin kalliimpi.
Heille kunniaa tehden julistan täten kaatuneiden urheilijain muistojuhlan avatuksi.”

Runsaan ja tunteikkaan musiikkiohjelman ohella näyttelijä Eino Kaipainen tulkitsi Yrjö Jylhän kaatuneille urheilijoille kirjoittaman runon Vaienneet voittajat.

Syyskuussa stadionilla kilpailtiin kansainvälisemmin, kun vuorossa oli yleisurheilun Suomi–Saksa–Ruotsi-kolmimaaottelu. Ruotsi voitti maaottelun, mutta Saksan ja Suomen ”kahden soturikansan kohtaaminen” oli yksi askel sotilaallispoliittisessa lähentymisessä. Taustalla käytiin neuvotteluja niin aseostoista kuin kauttakulkureiteistä. Operaatio Barbarossan aineksia pilkottiin jo kattilaan.

Kolmimaaottelu Suomi-Ruotsi-Saksa täytti Helsingin Stadionin.

Suomi liittyi toiseen maailmansotaan Saksan tuella uudelleen kesällä 1941, kun Neuvostoliittoa vastaan käyty sota sai jatkoa usean vuoden verran. Seuraavissa kirjoituksissa syksymmällä katsellaan sotarintaman urheilun suuntaan sekä pohditaan sodan kokonaisvaikutuksia suomalaiseen urheiluelämään.

Hukkuneita olympialajeja

Kun talvikisojen peruminen 1940 siirsi naisten pikaluistelua tulevaisuuteen, niin Helsingin olympiakisojen 1940 peruminen pyyhki kisahistorian kuriositeetiksi varsin eksoottisen olympialajin, purjelennon. Purjelento oli olympiakisoissa mitalittomana näytöslajina jo Berliinissä 1936. Olympiakisojen viralliseen kilpailuohjelmaan Helsinkiä varten lisätty ilmailulaji olisi kilpailtu Jämijärven lentokentältä DFS Olympia Meise -lentokoneilla, joka valikoitui kuuden konetyypin joukosta kilpailuun. Suomalaiset panostivat myös tämän lajin harjoitteluun, sillä kuukauden mittaiselle valmennusleirille kesällä 1939 osallistui erimittaisia jaksoja yli kaksikymmentä lentäjää, joukossa mm. Ilkka ”Danny” Lipsasen isä Pentti Lipsanen. Leirillä ei kuitenkaan ollut vielä oikeaa konetyyppiä, joskin Olympia-konetta edeltänyttä konemallia DFS Weiheä oli käytössä kaksin kappalein. Kurssilaisten taitojen arvioitiin kehittyneen huomattavasti ja purjelennosta odotettiinkin hyvää loppukilpailusijoitusta, muttei välttämättä mitalia. Yksi Suomeen lopulta päätyneistä Olympia-koneista (OH-OAA) on Ilmailumuseossa. Kisojen lajikirjosta voinee myös mainita, että suomalaiset kieltäytyivät järjestämästä maahockeytä, käsipalloa ja koripalloa lyhyeen järjestelyaikaan vedoten. Olympiaohjelmaan otettiin sen sijaan toinenkin Berliinissä tai oikeastaan Kielissä 1936 alkanut laji – olympiajolla. Veneveistämöllä ryhdyttiinkin valmistamaan kilpailuveneitä kesällä 1939, mutta näillä ei koskaan päästy kilpailemaan olympia-aalloilla.

O-jollat vauhdissa olympiakisoissa 1936.
Purjelento oli esillä Berliinin olympiakisojen kisalehdessä.

Teksti on osa Urheileva maailma palaa -sarjaa, jossa käsitellään urheilua noin kahdeksankymmenen vuoden takaa toisen maailmansodan liekehtiessä. Ensimmäinen osa: Talviolympialaisten ketju on katkennut

Kalle Rantala

  • Hübner, E. 2013. Some Notes on the Preparations for the Olympic Games of 1936 and 1940: An Unknown Chapter in German-Finnish Cooperation. The International Journal of the History of Sport 30(9), 950–962.
  • Ilmailu nro 8/1939
  • Kokkonen, J. 2007. ”Oikeiden olympiakisojen maa.” Teoksessa Sadan vuoden olympiadi – Suomalaisen olympialiikkeen historia.
  • Kokkonen, J. Itsenäisyys100.fi. http://itsenaisyys100.fi/suursota-esti-suomalaisten-odottaman-helsingin-olympiaisannyyden-1940/
  • Nygrén, H. 1991. Olympiatuli joka sammui sodan tuuliin. XII olympiadin unelmakisat Helsingissä 20.7.-4.8.1940. Suomen Urheilumuseosäätiön julkaisu nro. 9.