Skip to content

Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994

01.58,16
08.07.2020
Urheilumuseo

KAIKKI MITALIT JA PISTEET

Suomalaiset painijat olivat voittaneet lähes puolet tarjolla olleista mitaleista Tukholman olympiakisoissa 1912. Maailmansodan aikana oli voitu painiskella vain kotimaassa, mutta kun rauhan palattua päästiin ottelukosketukseen naapurimaiden kanssa, kunto havaittiin edelleen hyväksi. Kun kutsu saapui Antwerpenin olympiakisoihin 1920, oli luottamus menestykseen vahva.

Painijoiden olympiahanketta ryhtyi tarmokkaasti vetämään Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) painijaoston puheenjohtaja Heikki Lehmusto, maan johtava lajiteoreetikko, joka oli juuri kirjoittanut suurteoksen Painin historia. Varakkaan olympia-ampujan Nestori Toivosen lahjoituksen turvin palkattiin vuodenvaihteessa 1920 edustuspainijoiden treenariksi maankuulu ammattipainija Armas Laitinen. Tämä veti kuntoharjoituksia pääasiassa helsinkiläisille painijoille, mutta teki ”innostusmatkoja” kärkimiesten luo myös Viipuriin, Porvooseen ja Pohjanmaalle.  

Tukholman olympiamolskilla oli esiintynyt peräti 37 suomalaispainijaa, mutta Antwerpenissa maakohtainen kilpailuoikeus oli rajattu kahteen mieheen sarjaa kohti. Ankara kotimainen karsinta oli siis edessä. Miehiä katsastettiin kilpailuissa ja harjoituksissa pitkin kevättä. Toukokuun lopulla Helsingin Polyteknikkojen talolla pidetty pääkarsintakilpailu vesittyi kuitenkin, kun Viipurin Voimailijoiden painijat marssivat ulos protestina tuomaritoiminnalle. Helsinkiläisten ja viipurilaisten paremmuuden puntarointia jatkettiin lehtien palstoilla. Jälkimmäisten puolesta puhui myös raha, sillä vauraana seurana Viipurin Voimailijat lupasi kustantaa jäsentensä kisamatkan. Kokonaan katsannon ulkopuolella olivat Työväen Urheiluliiton painijat, joilla olisi ollut varmasti käyttöä: maan ”punaisimpana” urheiluseurana tunnettu Helsingin Jyry oli ennen sisällissotaa myös maan vahvin painiseura.

Vahvat miehet matkaan

SVUL:n painijaosto – käytännössä Lehmusto ja Laitinen – nimesi lopullisen olympiamiehistön heinäkuussa. Suomi oli päättänyt ensi kertaa osallistua myös vapaapainiin, vaikka tämä lajimuoto oli maassa vielä verraten tuntematon; joukkue muodostettiin etupäässä miehistä, jotka olivat pudonneet täpärästi kreikkalais-roomalaisen painin valinnoissa.

Viipurilaiset miehittivät kreikkalais-roomalaisen painin kaksi alinta painoluokkaa: Oskar Friman ja Heikki Kähkönen nimettiin edustajiksi höyhensarjaan, Emil Väre ja Taavi Tamminen kevyeensarjaan. Kähkösen tieltä saivat väistyä helsinkiläiset Kalle Anttila ja Väinö Ikonen, joille tarjottiin paikkoja vapaapainiin; Anttila suostui, Ikonen ei. Porvoosta joukkueeseen ponnistivat leipurit Arthur Lindfors ja Adolf Lindfors, jotka eivät olleet sukua keskenään. Maaseutua edustivat Kyrön Voiman Matti ”Masa” Perttilä ja Väinö Penttala, kokemusta ennen kaikkea Tukholman kultamitalisti Emil Väre ja 41-vuotias Adolf Lindfors, joka oli innostunut uudelleen harjoittelemaan usean vuoden tauon jälkeen. Ainoana vapaapainin eksperttinä joukkoon liittyi Eino Leino, joka oli vuosia asunut ja kilpaillut Amerikassa.

Joukkueen johtoportaan muodostivat Lehmusto, Laitinen ja erotuomari Viktor Smeds, joka mainiona kielimiehenä hoiti kansainväliset edustustehtävät. Jokaisella heistä oli myös olympiakokemusta: Lehmusto ja Smeds olivat joukkuevoimistelun pronssimitalisteja Lontoosta 1908, ja Armas Laitinen oli häädetty Tukholman painikisoista väkivaltaisten otteiden vuoksi. Matkalle lähti mukaan myös neljä varamiestä, jotka toimivat edustuspainijoiden harjoitusvastustajina. Joukon hierojana toimi tunnettu ammattipainija Kalle Lehto.

Painijat ryhmäkuvassa Antwerpenissa Suomen olympiajoukkueen majapaikan edessä. Kuva: Urheilumuseo

Kehäköysiä ja outoja sääntöjä

Olympiakisojen painikilpailut saivat uljaan näyttämön Antwerpenin eläintarhan juhlasalista päärautatieaseman vierestä. Suomalaisia oudoksuttaen painimatto sijaitsi korokkeella ja oli kehäköysien reunustama. Samassa kehässä järjestettiinkin myös kisojen nyrkkeilykilpailut, joissa Suomella ei ollut edustusta. Paini ja nyrkkeily olivat lajeja, joita satamakaupungissa arvostettiin, joten salissa oli aika ajoin paljon yleisöä ja äänekästä tunnelmaa erityisesti Belgian omien miesten noustessa kehään.

Painiottelu käynnissä Antwerpenin olympiakehässä. Kuva: Wikimedia Commons
Antwerpenin rautatieasema. Olympiapainien näyttämönä toiminut eläintarhan juhlasali on vasemmalla näkyvä rakennus. Kuva: Wikimedia Commons

Suomessa painiottelut oli totuttu ratkaisemaan vain selätyksellä. Ulkomailla käytettyyn ”pistepainiin” suhtauduttiin yleensä halveksuen, mutta sääntöihin osattiin toki sopeutua. Antwerpenin kreikkalais-roomalaisessa painissa oteltiin ensin 10 minuuttia, ja jos selätystä ei ollut tapahtunut, jatkettiin 15 minuutin pistepainilla. Jos tämän jälkeenkään tuomarit eivät osanneet päättää voittajaa, seurasi vielä jatkoaika, jonka voitti ensimmäisen suorituksen tehnyt painija. Sarjan kultamitalisti saatiin selville yksinkertaisella pudotuskaaviolla, mutta tämän jälkeen ryhdyttiin ratkomaan muita mitalisteja ruotsalaisen Erik Bergvallin kehittämällä järjestelmällä: kultamitalistille hävinneet painijat ottelivat ensin keskenään hopeasta, ja lopuksi hopeamitalistille hävinneet painivat pronssista. Bergvall-systeemi veikin pääroolin olympiapainien jälkipuinnissa.

Mitaleita miltei kaikille

Viipurilaispainijat tekivät selvää jälkeä kreikkalais-roomalaisen kahdessa alimmassa painoluokassa: Oskar Friman ja Heikki Kähkönen etenivät loppuotteluun höyhensarjassa (60 kg), ja samoin tekivät Emil Väre ja Taavi Tamminen kevyessäsarjassa (67,5 kg). Kultamitalista pääsivät painimaan myös Arthur Lindfors keskisarjassa (75 kg) ja Adolf Lindfors raskaassasarjassa (yli 82,5 kg). Ilman suomalaisedustusta jäi vain raskaan keskisarjan (82,5 kg) loppuottelu, kun valttikortti Edil Rosenqvist hävisi Ruotsin Claes Johanssonille jo avauskierroksella.

”Paini-insinöörinä” tunnettu Oskar Friman voitti odotetusti höyhensarjan kultamitalin selättämällä seuratoverinsa Heikki Kähkösen ajassa 4.22. Kevyensarjan loppuottelu vaati sitä vastoin hieman järjestelyjä. Suomen joukkueenjohto päätteli, että vahvaa kuntoa osoittanut Taavi Tamminen olisi varmempi kortti hopeaotteluissa kuin vanha mestari Emil Väre. Miehille tehtiin selväksi, mitä isänmaan etu tilanteessa vaati. Tamminen saatiin suostumaan juoneen lupaamalla, että joukkueen palattua kotimaahan kultamitali annettaisiin hänelle ja asian todellinen laita kerrottaisiin lehdistölle. Suomen Urheilulehteen kirjoittamassaan perinpohjaisessa painiraportissa Heikki Lehmusto kuittasi kevyensarjan finaalin lyhyesti: ”Välit selvisivät 4 min. 30 sek:ssa.”

Ruotsalainen Carl Westergren oli jokseenkin ainoa ulkomaalainen painija, jonka suomalaisetkin tunnustivat omien miesten veroiseksi ellei paremmaksikin. Arthur Lindfors antoi hänelle keskisarjan loppuottelussa täyden vastuksen: ottelu ratkesi ruotsalaisen voittoon jatkoajalla Lindforsin jäätyä omasta yrityksestään polvilleen. Claes Johanssonin voitto raskaan keskisarjan finaalissa oli hyvä uutinen suomalaisille, sillä se tiesi Edil Rosenqvistin pääsyä ottelemaan hopeasta.

Kun Suomi oli voittanut kaksi kultaa ja Ruotsi kaksi, ratkaistiin kreikkalais-roomalaisen painin herruus raskaansarjan finaalissa Adolf Lindforsin ja Anders Ahlgrenin välillä. Jälkimmäisellä oli elopainoa 125 kg, porvoolaisella 93 kiloa. Ottelun kulusta oltiin eri mieltä eri puolilla Pohjanlahtea. Suomalaisten kertoman mukaan Lindfors tanssahteli ruotsalaisen ympärillä, kunnes tämä läkähtyneenä luovutti. Ruotsalaisten mielestä aktiivisempi Ahlgren olisi pitänyt julistaa voittajaksi pistepainijakson perusteella. Kun kamppailua oli kestänyt 47 minuuttia, tuomaristo julisti ottelun päättyneeksi ja suomalaisen voittajaksi.

Hopeapainit sujuivat kerrassaan mainiosti. Heikki Kähkönen varmisti Suomen kaksoisvoiton höyhensarjassa, ja Taavi Tamminen teki työtä käskettyä kevyessäsarjassa. Keskisarjan hopeafinaalissa kohtasivat Westergrenille hävinneet Arthur Lindfors ja Masa Perttilä edellisen ottaessa selkävoiton vajaassa parissa minuutissa. Raskaassa keskisarjassa Edil Rosenqvist eteni hopealle tehden selvää jälkeä kahdesta tanskalaispainijasta.

Vielä olivat jäljellä pronssipainit, joihin osallistui kaksi suomalaista. Todella pitkän kisaurakan tehnyt Perttilä otti keskisarjan viimeisen mitalin. Martti Niemiselle avautui tie raskaansarjan pronssille, kun finaalitappiostaan uupunut ja tuohtunut Anders Ahlgren luopui jatkopaineista jättäen hopean Tanskan Poul Hansenille, joka oli lyönyt Niemisen alkukierroksilla. Nieminen kiitti kunniasta ja löi vaivatta kaksi amerikkalaista vastustajaansa. Suomen kymmenestä kreikkalais-roomalaisen painin olympiaedustajasta jäi vaille mitalia näin vain yksi, raskaan keskisarjan August Rajala.

Kinttupainin taitajat

Vapaapaini käynnistyi viisi päivää kreikkalais-roomalaisen painin mitaliotteluiden jälkeen; välissä kehää käyttivät nyrkkeilijät. Turnaus eteni sähäkästi: ottelut kestivät vain 10 minuuttia, minkä jälkeen tuomarit päättivät voittajan, jos selätystä ei ollut tapahtunut. Kultamitaliotteluissa vaadittiin tosin kaksi voittoa kolmesta. Sekavasta Bergvall-systeemistä päätettiin pikaisesti luopua, joten himmeämmistä mitaleista ei tarvinnut erikseen kilpailla. Kreikkalais-roomalaisessa painissa kaikki mitalit olivat menneet Pohjoismaihin, mutta vapaapainissa taso oli laajempi. Suomen edustajiksi määrätyt miehet oli laitettu ”kinttupainin” pikakurssille, jonka selvittivät parhaiten Kalle Anttila ja Väinö Penttala. Molemmat etenivät sarjojensa loppuotteluihin soveltamalla sopivasti ”ranskalaisessa” painissa oppimiaan taitoja. Penttala sai finaalivastustajakseen Amerikan-avun Eino Leinon.

Kalle Anttila sai kevyensarjan (67,5 kg) finaalissa kovan vastuksen ruotsalaisesta Gottfrid Svenssonista, joka oli hänen tapaansa varsinaisesti kreikkalais-roomalaisen painin taitaja. Anttila voitti ensimmäisen ottelun mutta hävisi toisen. Vatsavaivoista kärsinyt Anttila oli vähällä luovuttaa ratkaisuerän, mutta Lehmusto pakotti hänet nousemaan vielä kehään. Viimeisten minuuttien kova loppukiri toi Anttilalle lopulta pistevoiton. Eino Leinon ja Väinö Penttalan välinen keskisarjan (75 kg) finaali sai kiistanalaisen ratkaisun. Leino voitti ensimmäisen ottelun selätyksellä ja Penttala pistein toisen. Penttala oli ratkaisukamppailussa pistejohdossa, kun ylituomari Viktor Smeds hylkäsi hänet kehäköysiin tarttumisesta ja julisti Leinon voittajaksi.

Ajat eivät palaa

Heikki Lehmusto oli ennen kisoja luvannut suomalaisille mitaleita jokaisesta painoluokasta. Kovin kauas tavoitteesta ei jäätykään. Lehmusto kirjoitti Suomen Urheilulehdessä julkaistun kisaraporttinsa päätteeksi: ”Jos laskemme pisteet painissa kokonaisuudessaan, sekä ranskalaisessa että vapaapainissa, niin on Suomi täydellinen valtias, jopa siinä määrin, että voimme mahtailla koko muuta maailmaa vastaan. Eikä se suinkaan ole pieni saavutus kansalle, joka muodostaa ainoastaan 1/500 koko ihmiskunnasta.”

Oskar Friman voitti toisen kerran olympiakultaa Pariisissa 1924. Samoin teki Kalle Anttila, joka sai painia niissä kisoissa kreikkalais-roomalaista. Anttilasta tulikin ensimmäinen kahden eri painimuodon olympiavoittaja; samaan on lajin historiassa pystynyt vain kaksi muuta miestä. Vielä paremmin Anttila muistetaan räätälinliikkeestään, joka kasvoi maanlaajuiseksi liikeketjuksi. Pisimmän olympiauran Antwerpenin sankareista teki Eino Leino, joka saavutti vielä hopean 1924 sekä pronssin 1928 ja 1932. Tuomari Viktor Smedsistä tuli Kansainvälisen painiliiton pitkäaikainen puheenjohtaja. Suomen painin olympiamenestys ei myöhemmin enää yltänyt Antwerpenin tasolle: Ruotsi nousi ohi, ja vuoden 1920 kisoista suljettujen Unkarin ja Saksan paluu kiristi kilpailua. Mitalisatoa laski sekin, että vuodesta 1928 lähtien sallittiin vain yksi painija maata ja sarjaa kohden.

Taavi Tamminen sai hänelle luvatun kultamitalin, kun kaikki palkinnot kannettiin jälkikäteen kotimaahan. Häntä käskettiin kuitenkin pysymään hiljaa siitä, mitä Antwerpenissa oli tapahtunut, muuten ”ottavat kaikki mitalit Suomelta ja pisteet”, kuten hän 39 vuotta myöhemmin kertoi Helsingin Sanomille. Emil Väre sai näin pitää olympiavoittajan maineen ja kaiken kunnian. Taavi Tammisen puolesta todistaa kultainen mitali, jonka hänen tyttärensä lahjoitti Urheilumuseolle vuonna 1992.

Emil Väre (vas.) ja Taavi Tamminen olympiajoukkueen paluujuhlassa Helsingissä. Toiselle jäi olympiavoitto, toiselle kultamitali. Kuva: Urheilumuseo
Suomen muut kultamitalipainijat. Vas. Adolf Lindfors, Kalle Anttila, Eino Leino, Oskar Friman. Kuvat: Urheilumuseo
Taavi Tammiselle annettu kultamitali Antwerpenin olympiakisoista (Urheilumuseon kokoelmat).

SUOMEN PAINIMITALIT ANTWERPENIN OLYMPIAKISOISSA

Kreikkalais-roomalainen paini:
60 kg:
1) Oskar Friman 2) Heikki Kähkönen.
67,5 kg: 1) Emil Väre 2) Taavi Tamminen.
75 kg: 2) Arthur Lindfors 3) Matti Perttilä.
82,5 kg: 2) Edil Rosenqvist.
Yli 82,5 kg: 1) Adolf Lindfors 3) Martti Nieminen.

Vapaapaini:
67,5 kg:
1) Kalle Anttila.
75 kg: 1) Eino Leino 2) Väinö Penttala.

Vesa Tikander