Skip to content

Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007

01.07,00
23.11.2018
Urheilumuseo

Kolme tuntematonta sankaria

Aikanaan maailman paras lajissaan. Ammattiurheilun suomalainen uranuurtaja. Olympialajin maailmanmestari. Kolme suomalaista urheilijaa, jokainen lajinsa terävimmälle huipulle lajissaan yltänyt. Silti suurelle yleisölle tuntemattomia, ehkä jopa historiaan unohtuneita.

Urheilumuseon blogissa nostetaan tällä kertaa esille kolme suomalaista naisurheilun uranuurtajaa. Hiihtäjä Kerttu Pehkonen hallitsi lajiaan muutaman vuoden 1940-luvun lopulla. Koripalloilija Lea Hakalan peliura ulottui 1980-luvun alusta hyvän matkaa 2000-luvulle ja vei hänet Euroopan ammattilaiskentille. Painonnoston MM-kultaa Lahdessa 1998 voittanut Karoliina Lundahl on yksi harvoista suomalaisista, jotka ovat viime vuosikymmenten aikana yltäneet maailmanmestariksi kesäolympialajissa.

Maailman paras ilman arvokisavoittoja

Kerttu Pehkonen (1928–2018) oli 1940-luvun lopulla liioittelematta maailman paras naishiihtäjä. Warkauden Urheilijoita edustanut toimistovirkailija otti voittoja kaikissa aikansa kovimmissa kilpailuissa. Hän ehti voittaa Suomen mestaruuden kolmena talvena ennen kuin täytti 20 vuotta. Ykköstiloja karttui myös Ounasvaaralta ja Salpausselältä sekä Ruotsin hiihtokisoista. Naiset pääsivät ensimmäisen kerran kilpailemaan arvokisamitaleista vasta Oslon talviolympialaisissa 1952, jolloin Pehkosen lyhyt ura oli jo ohi.

Naishiihto saatiin arvokisoihin Kansainvälisen hiihtoliiton (FIS) hiihtovaliokunnan puheenjohtajana 1940-luvun lopulla toimineen ruotsalaisen Sigge Bergmanin aktiivisuuden ansiosta. Bergman puuhasi vuonna 1949 Keski-Eurooppaan naisten hiihtoa esitelleen kilpailukiertueen. Kerttu Pehkonen voitti kiertueella muun muassa Sveitsin Grindewaldissa järjestetyn kansainvälisen kilpailun, jota Suomessa innostuttiin kutsumaan jopa epäviralliseksi MM-kilpailuksi.

Ajalle ominaiseen tapaan Kerttu Pehkonen lopetti kilpailu-uransa vasta 21-vuotiaana. Hän oli avioitunut keväällä 1950. Seuraavina kahtena talvena maailman parhaan naishiihtäjän aseman veivät Widemanin sisarukset Tyyne ja Lydia. Tyyne kävi voittamassa talvella 1950 Neuvostoliiton parhaat naiset. Lydia Wideman puolestaan kruunattiin naisten hiihdon ensimmäiseksi olympiavoittajaksi Oslossa 1952.

Täysin vaille arvostusta ja huomiota Kerttu Pehkonenkaan ei onneksi jäänyt. Kun Suomen urheilutoimittajat vuonna 1947 valitsivat ensimmäisen kerran Vuoden urheilijan ja Vuoden naisurheilijan, jälkimmäinen valinta osui oikeutetusti Kerttu Pehkoseen. 60 vuotta myöhemmin, vuonna 2007, hänet palkittiin Pro Urheilu -palkinnolla. Suomalaisen naishiihdon ladunavaaja siirtyi ajasta ikuisuuteen helmikuussa 2018.

Ensimmäinen ammattilainen

Naisten urheilun arvostus oli 1970-luvulle tultaessa kohentunut siinä määrin, että Vuoden urheilijaksi valittiin vuosikymmenen mittaan kolme naista (pikajuoksijat Mona-Lisa Pursiainen 1973 ja Riitta Salin 1974 sekä hiihtäjä Helena Takalo 1978). Joukkuelajien urheilijoita ei kuitenkaan arvostettu yhtä korkealle kuin yksilölajien mestareita – ei miesten eikä naisten sarjoissa.

Myös ammattilaisuuteen suhtauduttiin perinteisen amatööri-idealismin hengessä. Muutama jalkapalloilijamies oli päässyt 1950-luvulta lähtien kokeilemaan ammattilaisuraa, ja 1970-luvun puolivälistä lähtien Suomessa alettiin seurata jääkiekkoammattilaisten menestystä Atlantin takana.

Naisten puolella koripalloilija Lea Hakala (s. 1960) oli Suomessa reilusti aikaansa edellä. Hän murtautui eurooppalaiselle huipulle EM-turnauksen korintekijätilaston ykkösenä vuonna 1981. Kaudella 1982–83 hän haki kokemusta USA:n yliopistosarjasta, Marylandin yliopiston joukkueessa. Vuosina 1983–1984 oli vuorossa suomalaisittain historiallinen ammattilaiskausi Italiassa, Pescaran joukkueessa.

Valmistuttuaan Suomessa liikunnanopettajaksi Lea Hakala lähti uudelleen ammattilaiseksi vuonna 1988, nyt Espanjaan. Hän edusti Espanjassa neljää seuraa hyvällä menestyksellä. Pelipaikasta kahden pelaajan ulkomaalaiskiintiössä Hakala kilpaili amerikkalaisten kanssa. Kyseessä oli aito ammattilaisuus: vuonna 1991 Lea Hakala kommentoi palkkatasoa Helsingin Sanomien haastattelussa, ja tarkkoja summia paljastamatta kertoi tienaavansa noin kolminkertaisesti verrattuna liikunnanopettajan tuloihin Suomessa.

Lea Hakala on perustellusti Suomen kaikkien aikojen naiskoripalloilija. Vertailu miehiin on hänenkin kohdallaan vaikeaa, sillä Hakalan parhaina vuosina Yhdysvalloissa ei edes ollut naisten ammattilaisliigaa (WBL toimi 1978–1981, WNBA vuodesta 1996). Maajoukkueessa hän pelasi peräti 26 vuoden aikajaksolla 1975–2001 kaikkiaan 251 maaottelua, joissa teki 4139 pistettä. Miesten puolella kukaan suomalainen ei ole yltänyt 2500 maaottelupisteeseen, nykypelaajista ei edes 2000 pisteeseen.

Lea Hakala maajoukkuepaidassa

Lea Hakala lahjoitti hiljattain Urheilumuseolle peliasunsa ensimmäiseltä kaudeltaan Espanjassa. Seurana oli tuolloin madridilainen El Almendro.

Suomen mestaruuksia Hakala ehti voittaa huimat 16, vaikka pelasi parhaina pelivuosinaan kuusi kautta ulkomailla.  Hänet valittiin Vuoden koripalloilijaksi 1981. Koripallossa naisia oli arvostettu aiemminkin: Hilkka Hakola oli saanut saman kunnian jo vuonna 1956, niin ikään EM-turnauksen parhaana korintekijänä.

Painonnoston maailmanmestari

Naiset kilpailivat ensimmäisen kerran painonnoston maailmanmestaruuksista vuonna 1987. Saman vuonna kisattiin ensimmäisen kerran myös SM-mitaleista. Naisten voimailulajit nousivat 1980-luvun alussa ensin Kike Elomaan kehonrakennusmenestyksen ja vähän myöhemmin voimanostajien MM-mitaleiden myötä.

Karoliina Lundahl (os. Leppäluoto, s. 1968) menestyi aluksi yleisurheilijana. Kuulantyönnössä hän saavutti aikuisten SM-pronssin 1989 ja voitti lajissa kaikkiaan yhdeksän SM-mitalia, joukossa kolme Suomen mestaruutta (1994, 1996 ja 1998). Kuulaennätyksellään 18,28 Lundahl on ja pysynee pitkään Suomen kaikkien aikojen tilaston kolmosena. Tulos jäi vain 29 cm Asta Hovin Suomen ennätyksestä. Lundahlin yleisurheilu-ura huipentui olympiakisoihin Sydneyssä 2000 sekä kahteen EM-kisaedustukseen. Kotikisoissa Helsingissä 1994 hän karsiutui niukasti finaalista mutta sai kunnian toimia Suomen naisten EM-kisajoukkueen kapteenina. Budapestissa 1998 Lundahl työnsi finaalissa sijalle 12.

Painonnostossa Lundahl ylsi aina maailman huipulle saakka. Ensimmäisen Suomen mestaruutensa hän voitti vuonna 1989, EM-kultaa irtosi 1991 ja MM-kultaa Istanbulissa 1994. Tuolloin lajilla ei ollut vielä olympiastatusta. Oululaislähtöisen Lundahlin suuri hetki koitti painonnoston MM-kisoissa marraskuussa 1998, paikkana Lahden suurhalli.

Naisten painonnosto on ollut kiinalaisten dominoima laji. Vuodesta 1987 lähtien vuosittain järjestetyissä naisten MM-kisoissa kiinalaiset voittivat parhaimmillaan kaikkien yhdeksän painoluokan mestaruudet. Lahdessa 1998 kilpailtiin enää seitsemässä sarjassa. Neljän painoluokan mestaruus meni Kiinaan, kahden sarjan kulta Kiinan pahimmalle kilpakumppanille Taiwanille. Alle 75-kiloisten sarjassa Suomen Karoliina Lundahlin kovimman vastustajan ennakoitiin olevan Kiinan Gao Xiaoyan.

Tempauksessa Lundahl avasi nostamalla suorille käsille tasan sata kiloa. Toisessa nostossa hän yritti SE-painoja 105 kg, mutta epäonnistui. Kolmas yritys toi Suomen ennätyksen – ja lajivoiton, kun Kiinan Gao jäi yllättäen ilman tulosta. Pettynyt kiinalainen sai työnnössä ylös 130 kg, mutta yhteistuloksen maailmanmestaruuden vei Karoliina Lundah, jolle 125 kg riitti kultaan reilulla 10 kg erolla.

Suomalaiset eivät ole usein voittaneet kesäolympialajin maailmanmestaruutta kotikisoissa. Lahden suurhallissa 14.11.1998 tuota ihmettä todisti pieni mutta asiantunteva yleisö.

Matti Hintikka

Kirjoittaja oli paikalla Karoliina Lundahlin voittaessa maailmanmestaruuden.