Skip to content

Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994

01.58,16
28.02.2020
Urheilumuseo

Kun kestävyysjuoksu rikkoutui

Maailman paras maratoonari Eliud Kipchoge juoksi ensimmäisenä ihmisenä maratonin alle kahteen tuntiin syksyllä 2019 järjestetyssä ihmiskokeessa. Niken ja kemikaaliyhtiö Ineosin spektaakkeli sekoitti inhimillisen suorituskyvyn rajojen rikkomisen, kenkäteknologian kehityksen ja markkinointitempauksen.

Ensimmäisellä Breaking 2 -yrityksellä Monzan formularadalla toukokuussa 2017 raja jäi Kipchogelta rikkomatta (2.00.25) ja kaksi muuta yrittäjää jäivät kauas taakse. Toisella yrityksellä ensimmäisen kerran suorituksen opit oli hiottu, kenkiä paranneltu ja Wienin puistotiellä kello kävi vain 1.59.40:een maratonmatkan täyttyessä. Historiaa oli tehty.

Vaikka suoritukset eivät olleet Kansainvälisen yleisurheiluliiton auktorisoimia, ne kiteyttivät osuvasti kilpajuoksumaailman paradigmaattista muutosta 2020-luvun vaihteessa. Kenties enemmän kuin koskaan, merkittäväksi tuloksentekijäksi nousivat kengät, ja kenkien markkinointi.

Juoksukengillä on pitkä historia.

Juoksukengät 1800-luvulta. Bata Shoe Museum.

Innovatiiviset nahkakenkäsuutarit keksivät, että kenkien pohjaan voisi lisätä piikkejä paremman pidon tähden Yhdysvalloissa 1800-luvun puolivälissä. Iso-Britanniassa taas pidetään Joseph William Fosteria piikkarin kantaisänä, ja hänen yritystään Boultonia, joka tunnetaan nykyisin Reebokina, juoksukenkämarkkinoiden alkujuurena. Fosterkin lanseerasi piikkarin 1850-luvulla. Joka tapauksessa 1800-luvulla alkoi eri puolilla maailmaa kuplia juoksukilpailukulttuuri, erityisesti rahajuoksut, joissa kirmailtiin pienten lisätulojen perässä. Pidon lisääminen erilaisilla metalliterillä auttoi kirimään kovempaa.

Vulkanoinnin kehitys monipuolisti kenkiä 1800-luvun lopulla. Esimerkiksi suosituista Goodyearin Kedseistä tuli markkinointimielessäkin urheilukenkiä ensimmäisen maailmansodan aikana. Yhdysvalloissa kehiteltyjä erilaisia urheilu- ja juoksukenkiä hankittiin myös Suomeen, ja niiden ideat kopioitiin omaksi kenkätuotannoksi. Se oli halvempaa ja kannattavampaa kuin hankkia kenkiä myytäväksi Yhdysvalloista. Näin toimittiin esimerkiksi vuoden 1924 olympiakisoihin valmistauduttaessa.

Kalle Matilaisen juoksukengät 1920-luvulta. Urheilumuseo.

Adolf Dassler aloitti kenkätehtailun vuonna 1920 ja panosti erilaisiin kisamatkakohtaisiin piikkikuvioihin. Pikajuoksukenkä erottui tarkoituksella kestävyysjuoksukengästä, mikä oli keskeinen modernisoituvan urheilun kuva: piti erikoistua pärjätäkseen.

Toisen maailmansodan jälkeen Dassler perusti Addas-yrityksen, joka jakautui melko pian Adidakseksi (aluksi Addas) ja Pumaksi. Suomalaisen urheilutarvikevalmistaja Karhun omistaja Arno Hohenthal myi vuosikymmenten saatossa ikoniseksi muuttuneen kolmen raidan tunnuksen Adidakselle nykyrahassa 1 600 eurolla ja kahdella viskipullolla 1950-luvun lopulla.

Oy Urheilutarvike Ab, eli Karhu, oli valmistanut monenlaisia urheilujalkineita jo vuosikymmeniä, ja oli merkittävin valmistaja Suomessa. Maratonkenkien pohjamateriaali eteni tasaisesta crepe-kumista erilaisiin muotoiluihin ja lopulta ratkaisuihin, joissa pohjallisen ja ulkopohjan väliin kehiteltiin erilaisia materiaaleja ja elementtejä iskunvaimennusta ja kengän rullaavuutta parantamaan.

Karhun maratonkenkä 1920-luvulla. Urheilumuseo.
Karhun urheilukenkiä 1930-luvulta. Urheilumuseo.
Karhun urheilukenkiä 1950-luvulta. Urheilumuseo.

Mikäli maratonkengille haluttaisiin löytää joku ”alkupiste”, niin tulisikin palata 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten kenkiin, eli aikaan, jolloin maratonin mitta standardoitiin ja kilpailtiin melko yksinkertaisilla kengillä – päällinen nahkaa, pohja raakakumia. Nämä olivat ne kengät, mistä lähdettiin liikkeelle. Mutta oliko silloisista kengistä mitään hyötyä suoritukselle? Paavo Nurmenkin akillesjänteet kipeytyivät piikkareiden käytöstä epäviralliseen maailmanennätysaikaan juoksemassaan maratonkarsinnassa (40,2 km) Los Angelesiin 1932, eikä hän juossut kilpailuja loppuvuoden aikana, osin tietysti ammattilaisuusselkkauksen vuoksi.

Abebe Bikila voitti paljain jaloin olympiamaratonin 1960. Ja uudelleen neljä vuotta myöhemmin Puman kengät jaloissaan. Molemmilla kerroilla syntyi myös uusi maailmanennätys. Bikila paransi ennätystään kolme minuuttia kengät jalassa Tokion olympiakisoissa, joissa toisaalta juostiin tasaisella reitillä edestakaisin leppoisassa lokakuisessa säässä. Roomassa 1960 juostiin huomattavasti lämpimämmässä, tosin pimenevässä illassa. Tämä tietysti oli osoitus siitä, että ainakaan vuoden 1960 kenkäteknologia ei ollut ainoa avain maratononnellisuuteen.

Oli mahdollista, että 1950-60-luvuilla maratonkengät eivät säästäneet yhtään energiaa suhteessa paljain jaloin juoksemiseen – mikäli vain paljaat jalat kestivät kovalla alustalla juoksemisen. Paljain jaloin maratonin voittaminen merkitsi myös herätystä juoksukenkätehtailijoille. Eihän voinut olla niin, että kengät olivat turhat.

Tietysti jonkunlaista tieteellistä tutkimusta kengistä tehtiin, ja kovapintaiset tiet olivat yhä useamman harrastajan juoksualusta. New Balance väittikin julkaisseensa ensimmäisen tieteellisesti testatun kengän 1962. Phil Knight ja hänen valmentajansa Bill Bowerman olivat tyytymättömiä 1960-luvun kenkien tilaan, ja päättivät Bowermanin ideoiden pohjalta kehittää uudentyyppisen juoksukengän. Tuloksena oli kantavaimennettu Tiger Shoes -kenkä ja Blue Ribbon Sports -yritys, jonka nimi muutettiin pian Nikeksi. Menestys oli taattu, kun Bowerman keksi sulattaa kumia vohveliraudalla vuonna 1972. Yleisö oli täysin myyty uudenlaisen pohjakuvion edessä, ja hölkkäinnostus lisäsi kenkien tarvitsijoita. NASAlla työskennellyt Frank Rudy taas toi Nikelle pian idean ilmatäytteisistä joustavista säiliöistä iskunvaimennukseksi.

Suomalaiset olivat maailman huippua juoksukenkäteknologiassa 1970-luvulla. Esimerkiksi Karhu patentoi ”air cushion” -ilmatyynyn 1970-luvulla, mikä oli iskunvaimennus- ja tukiratkaisu askeleen vakauttamiseksi. Maximum Rolling Effect ja Maximum Motion Control -kiilarakenteilla taas ehkäistiin jalan sisä- ja ulkoreunojen ylikuormitusta, eli ratkottiin supinaatio- ja pronaatio-ongelmia, jotka nousivat kuntoilijoille suunnatun kenkämyynnin avainkysymyksiksi 1970-luvulta alkaen. Erilaisilla mainoslauseilla ja jatkuvilla uusilla ominaisuuksilla eri kohderyhmille oli yksi yhteinen nimittäjä: tavoite oli erityisesti myydä lisää kenkiä.

Ote Karhun kenkämallistosta 1983. Huomaa pohjan vohvelikuvio, joka imitoi Niken hittikenkiä. Urheilumuseo.
Karhun Fulcrum-esite 1980-luvulta. Urheilumuseo.
Fulcrum-mainosjuliste 1980-luvulta. Urheilumuseo.
Karhun Fulrcum Starit olivat väritykseltään räväkät vuonna 1986. Urheilumuseo.

Karhu jatkoi innovointia läpi vuosikymmenten, ja saavuttivat huomattavan virstanpylvään 2000-luvun alussa. Karhun kenkäteknikot sijoittivat M-Series-kenkiin askellusta ohjaavia hiilikuiturakenteita, jotka patentoitiin 2005. Tavoitteena oli lyhentää kontaktiaikaa alustaan ja tukea jalan luonnollista liikemekaniikkaa. Kenkiä myös testattiin Jyväskylän yliopistolla, ja niiden todettiin vähentävän juoksijan hapenkulutusta noin 4 prosenttia suhteessa verrokkikenkiin. Karhu kuitenkin kaatui taloushaasteisiin, ja erittäin lupaavia tuloksia osoittanut M-Series kuopattiin. Samat kenkäsuunnittelijat jatkoivat myöhemmin FEET-merkin puitteissa, ja Karhu-brändi uusien omistajien alaisuudessa.

Karhun Fast -malli keväältä 2012. Urheilumuseo.

Juoksun uusi aikakausi

Globaali urheilutarvikejättiläinen Nike tarttui hiilikuituun kunnolla 2010-luvulla ja kehitti maratonkengät, joista on viime vuodet kohistu kestävyysjuoksupiireissä, ja toisteltu karhumaista 4 prosentin taloudellisuussäästöä suhteessa verrokkikenkiin.

Mittaustulos ei jäänyt laboratorioon sillä nykypäivän sosiaaliset treenisovellukset ovat mahdollistaneet valtavat data-analyysit, ja osoittaneet, että katumaratoneilla Niken Vaporfly 4% -kengät ovat todellakin nopeuttaneet juoksuaikoja suhteessa kilpailijakenkiin muutaman prosenttiyksikön verran. Ja tämä, jos mikä, on ollut erinomaista markkinointia. Nikella oli antaa faktaa, että kaikentasoiset juoksijat hyötyivät kengistä, maailman parhaasta maratoonarista tavallisiin kilpakuntoilijoihin. Samalla tietysti muut kenkävalmistajat seurasivat huolestuneena, ja alkoivat innovoida omia vastaavia kenkiään.

Nike Vaporfly -kengät
Niken Vaporfly 4% -kengät. Unsplash.

Niken kenkäkehitys johti myös siihen, että Kansainvälinen yleisurheiluliitto muutti kilpajuoksukenkiä koskevia sääntöjään. Jo pidempään markkinoilla olleesta Vaporflysta tehtiin suunnilleen yläraja, jolle kenkien kehitys pohjan paksuuden ja hiilikuitulevyn osalta rajattiin. Tämä tarkoitti, että liitto käytännössä taipui Niken tekemään ennakkotapaukseen, ja muut valmistajat kopioivat vauhdilla Niken ratkaisuja patenttien sallimissa rajoissa. On fakta, että helpoiten juoksuennätyksiään parantaa tällä hetkellä ottamalla käyttöön Niken parhaat kengät. On tietysti hyvä kysymys, tuntuuko tällainen samalta kuin harjoittelulla saatu ennätysparannus, sillä parannus on kertaluonteinen. Mutta toisaalta varsin usea vakavammin harrastukseensa suhtautuva on aina halunnut käyttää parhaita välineitä.

Jotkut tutkijat spekuloivat kenkien ominaisuuksien ohella, että lisäävätkö aiempaa paremmat kengät epätasa-arvoa, koska ne eivät sovellu kaikkien juoksijoiden jaloille yhtä hyvin: joillain ne toimivat ilmeisesti paremmin kuin toisilla.

Huippujen osalta tilanne on haastava, sillä Niken selväksi osoitettu etu jakoi kilpailijat kahteen kastiin: Niken kengillä etuja saaviin, ja niihin, jotka eivät Niken talliin kuulu. Viimeisen parin vuoden aikana onkin nähty mielenkiintoisia tilanteita, kun toisiin juoksukenkätalleihin kuuluneet huiput ovat käyttäneet Nikeja, mutta ovat naamioineet ne teipeillä ja maaleilla, jotta eivät suututtaisi omia kenkäkumppaneitaan. Ja jotkut huiput ovat kieltäytyneet yhteistyösopimuksista, jotta voisivat käyttää Nikeja

Välineillä eron tekeminen on modernin urheilun periaatteita, kuten kilpailun lähtökohtaista tasa-arvoa vastaan. Etua tuottavat urheiluvälineet tulisi olla kaikkien saatavilla. Toisaalta varsin monessa lajissa nimenomaan urheiluvälineet näyttelevät jopa ratkaisevaa osaa menestysmahdollisuuksista, eikä samoja välineitä ole tarjolla kaikille. Tältä osin ihanteet eivät toteudu. Välinekehityksestä on tullut jatkuvasti merkittävämpi osa urheilua myös lajeissa, joissa niiden osuus lopputuloksesta vaikuttaa pieneltä. Huippu-urheilussa kilpailuetua haetaan kaikkialta, mistä sitä on saatavissa, sillä varusteen tai välineen osoittama hyöty on valtava myyntivaltti.

Olisiko esimerkiksi Niken kengät pitänyt kieltää siksi, että ne kuluttavat juoksijalta vähemmän energiaa kuin jotkut toiset kengät? Voiko ajatella myös niin, että uudet kengät hidastavat juoksijaa vähemmän kuin aiemmat kenkämallit, sillä lisää energiaahan ne eivät juoksijalle tuota? Onko niin, että kestävyysjuoksun tulisi olla urheilua paljaimmillaan? Jos näin on, niin minkä aikakauden kengät olisivat ne oikeat? On ilmeistä, että viime vuosikymmenten aiemmistakin kengistä on joka tapauksessa monenlaista hyötyä suhteessa paljain jaloin juoksemiseen, sillä laajasti markkinoilla olleet barefoot-kengät eivät ole yleistyneet kilpajuoksijoilla. Kilpailukulttuuri on kuitenkin laaja ihmiskoe, jossa toimivimmat käytännöt leviävät ja huonommat jäävät syrjään.

Urheilussa luodaan säännöstöä kunkin aikakauden kontekstissa tavoitteena kilpailun mielekkyys. Tiedon ja taidon kehittyminen koettelee sääntöjen sisältöä, sillä jossain toisessa aikakaudessa ja kulttuurissa luodut säännöt eivät pysty ennustamaan, mitä sääntöjen puitteissa joskus tulevaisuudessa tehdään. Tästä syystä myös selvästi eri aikakausien tulosten vertailu on osaltaan mieletöntä. Tulokset vaativat ympärilleen selittävän kontekstin esimerkiksi olosuhteista, varusteista ja välineistä, jotta tulokset muuttuvat ymmärrettäviksi.

2020-luvun vaihteen kestävyysjuoksutulosten harppausta ihmetellään nykyhetkessä ja varmasti tulevaisuudessakin monilta eri kanteilta. Jottei olisi epäselvää, onko kenkäkohu liitoittelua, niin tässä ennätykset, jotka on juostu Niken Vaporfly -kengillä (tai sen eri versioilla) vuoden 2018 syyskuusta 22.2.2020 mennessä:

  1. naisten puolimaraton ja
  2. maraton
  3. miesten 5 km
  4. 10 km
  5. puolimaraton ja
  6. maraton

Bonuksena tietysti Ruotsin maratonennätys.

Kestävyysjuoksu on astunut uuteen aikakauteen.

Jonain toisena aikakautena juoksuvälineiden aiheuttamaa muutosta suoritukseen ei olisi huomattu niin selvästi kuin nyt, kun huiput ovat lähempänä inhimillisen suorituskyvyn rajoja. Lisäksi harrastejuoksijoista saadaan massoittain avointa dataa, mikä mahdollistaa laajamittaisen välinevertailun ja todistaa kenkien hyödyn.

Enää kisajärjestäjät eivät kutsu kenkiä kisan jälkeen ilmaan nostanutta juoksijaa kuulusteltavaksi, kuten Lasse Viréniä 1970-luvulla, vaan 2020-luvun alussa urheilulajia säätelevät tahot muuttavat sääntömuotoiluja, jotta uusi kenkäparadigma tulisi jotenkin hallintaan. Ja kreikkalainen jumalhahmo virnistelee voittajana.

Kalle Rantala

Lukuvinkkejä:
https://blogs.bmj.com/bjsm/2019/10/14/shoes-and-sub-2-hr-marathon/
https://sportsscientists.com/2020/02/running-shoe-tech-the-emperors-clothes-and-the-issues-for-the-integrity-of-running/