Skip to content

Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994

01.58,16
11.05.2021
Urheilumuseo

Kuokasta lähtötelineisiin

Urheilumuseon Olympiastadion-näyttelyssä on esillä kuokka. Vaatimattoman näköinen työkalu oli tärkeässä roolissa pikajuoksun kehityksessä huippu-urheilun alkuvuosikymmeninä. Kuokkaa tarvittiin lähtökuoppien kaivamiseen 1900-luvun alkupuoliskolla, ja se olikin pikajuoksijoiden luottovaruste vuosikymmenten ajan.

Urheilumuseon kokoelmissa olevaa kuokkaa on käytetty lähtökuoppien kaivamiseen Helsingin olympiastadionilla 1930- ja 1940-luvuilla.

Pikajuoksussa se, mitä tapahtuu ennen lähtöä ja juuri lähdön hetkellä on äärimmäisen tärkeää. Kun juostaan lyhyitä matkoja, joissa erot jäävät alle sekunteihin, hyvällä lähtöasennolla ja onnistuneella ponnistuksella voi saavuttaa merkittävää etua huonommin aloittaneisiin kilpailijoihin.

Samalla pikajuoksu on varaslähdöille altis laji. Jo antiikin olympialaisissa tiedettiin, että juoksijat pystyivät ennakoimaan lähtömerkin ja aloittamaan ennen sen kuulumista. Ongelmaan pyrittiin puuttumaan rakentamalla juoksuradan halkoneet “starttiportaat” sekä lähtöportit, joiden avulla haluttiin varmistaa, että urheilijat lähtivät samalta viivalta.

Urho Kekkonen ja Erik Wilén lähtökuopissaan Kuopiossa 1924. Kuva: Urheilumuseo.

Kaivajien aikakausi

Kuokat ilmestyivät juoksijoiden työkalupakkiin 1900-luvun vaihteessa. 1800-luvun lopulla oli keksitty, että juoksunopeus lyhyillä matkoilla kasvoi, jos lähdettiin pystyasennon sijaan kyyrystä. Pian kyyrylähtöä keksittiin tehostaa kuopilla, jotka auttoivat jalat parempiin kulmiin. Kaivaminen onnistui, sillä juoksuradat olivat usein hiekkaa tai hiilimurskaa.

Kuopat kaivetaan kummallekin puolelle sitä viivaa, jota pitkin aiotaan juosta, ja niin leveälle toisistaan, että oma nyrkki mahtuu etumaisen jalan jalkaterän ja takimaisen jalan polven väliin. Kuopat kaivetaan noin 5–6 cm syviksi ja takaseinät jyrkiksi. Jalkojen ja jalkaterien on oltava aivan tarkasti juoksusuunnan kanssa yhdensuuntaisessa asennossa. Kuoppien välit sekä etumaisen kuopan etäisyys rajaviivasta määrätään kokeilemalla. Lyhyet, tanakkavartaloiset miehet käyttävät lyhyttä kuoppien väliä sekä etumaista kuoppaa lähellä rajaviivaa. Hintelävartaloiset taas käyttävät pitempää kuoppien väliä sekä etumaista kuoppaa kauempana rajaviivasta. Kaikissa tapauksissa tulee kuitenkin kuoppien välin olla sellainen, että lähtöasennossa oltaessa molemmat jalat ovat polvesta taipuneena, s.o. lähtö tapahtuu molemmilla jaloilla ponnistaen.

Jaakko J. Mikkola, Rata- ja kenttäurheilun käsikirja, 1923.

Näin ohjeisti Jaakko J. Mikkola pikajuoksijoita lähtökuoppien kaivamiseen vuonna 1923. Huolellisuus oli tärkeää. Jos kuopat olivat juoksijalle sopimattomat, jäi paras teho ponnistukseen saamatta. Katsojalle ponteva kaivaminen saattoi näyttää huvittavaltakin.

Pilapiirtäjän näkemys kaivuusuorituksesta Amsterdamin olympialaisissa 1928. Kuva: Suomen Sosialidemokraatti -lehti, 27.8.1928.
Olympiatason taidonnäyte lähtökuoppien kaivamisesta Pariisista 1924. Video: Olympics Channel.

Kokenutkaan juoksija ei ollut turvassa lähtökuoppien ongelmilta. Aikakauden urheilu-uutisissa on mainintoja sortuneisiin kuoppiin menetetyistä mitaleista. Kuopat aiheuttivat vaivaa myös juoksun jälkeen. Kenttähenkilöstöllä riitti töitä kuoppien peittämisessä aina juoksujen jälkeen, etteivät seuraavat suoritukset vaarantuneet.

Suomalaisjuoksijoilla oli kollegoitaan parempi onni lähtökuoppien kanssa 1930-luvulla. Norjalaisen Erling Synnestvedtin voitto kaatui sortuneeseen kuoppaan Suomi-Norja maaottelussa 1933, ja Strandvall ja Järvinen nappasivat Suomelle kaksoisvoiton. Vuotta aiemmin murtuneet lähtökuopat veivät huippuajan Palle Virtasen ulottumattomiin, mutta hän kiri kuitenkin kärkeen juoksussaan Suomi-Ranska maaottelussa. Kuvat: Suomenmaa 2.7.1933 ja Uusi Suomi 10.10.1932.
Lähtökuoppien peittäminen oli turvallisuuskysymys. U. Ehrlund kaatui kuoppiin Työväen Urheiluliiton Varsinais-Suomen piirin viesti-, naisten- ja ikämiesten mestaruuskilpailuissa Turussa. Kuva: Sosialisti 15.6.1939.

Lähtötelineet tulevat

Lähtötelineet saapuivat pikajuoksuun 1920-luvulla. Ensimmäinen patentti telineelle on vuodelta 1927. Telineitä käytettiin tätäkin ennen ainakin sisäharjoittelussa, jossa lähtökuoppien kaivaminen ei ollut mahdollista.

Lähtötelineet tulivat aluksi sisäharjoitteluun. Jaakko Mikkola esittelee telineen rakennetta vuoden 1923 oppaassaan. Kuva: Mikkola, Rata- ja kenttäurheilun käsikirja, 1923.

Juoksijat huomasivat lähtötelineiden hyödyt nopeasti. Paitsi, että ne vapauttivat aikaa kaivamisesta juoksuun valmistautumiseen, enää ei tarvinnut pelätä kuoppien sortumista. Hyvän lähtöasennon löytäminen helpottui, ja alkoi näyttää, että lähtötelineitä käyttäen saattoi juosta nopeampia aikoja.

Kun lähtötelineitä alettiin nähdä kilpailuissa, Kansainvälinen yleisurheiluliitto (IAAF) otti aiheeseen kantaa. Se katsoi, että osa urheilijoista sai lähtötelineistä epäreilua hyötyä. Näin ollen lähtötelineiden käyttöä ja esimerkiksi niiltä juostuja maailmanennätyksiä ei hyväksytty.

Moni hieno juoksutulos jäi virallistamatta lähtötavan vuoksi. Tämän kohtalon koki esimerkiksi 17-vuotiaan Helen Stephensin sisäradalla juoksema maailmanennätys 50 jaardilla. Kuva: Turun Sanomat 9.5.1935.
Elokuussa 1932 oli päätösten aika Kansainvälisessä yleisurheiluliitossa. Samassa kokouksessa, jossa keskusteltiin Paavo Nurmen kilpailuoikeudesta, päätettiin “lopullisesti”, etteivät lähtötelineet kuulu juoksukilpailuihin. Kuva: Lapin Kansa 11.8.1932.
Lähtötelineet herättivät keskustelua Suomen lehdistössä vuonna 1930. Kuulemma Yhdysvalloissa oli saatu vakuuttavia tuloksia lähtötelineiden hyödyistä, ja keksinnöstä haluttiin vauhtia suomalaisjuoksijoille. Ensimmäisiä suomalaiskokeiluja lähtötelineiden kisakäytöstä tehtiin Helsingin Kisa-Veikkojen kilpailuissa. Kuva: Aamulehti 7.4.1930.

Pikkuhiljaa murtui myös instituutioiden vastustus lähtötelineisiin. Alettiin huhuta, että kansainvälinen yleisurheiluliitto sallisi telineet kenties jo vuoden 1932 olympialaisissa. IAAF:n kongressi sinetöi sääntömuutoksen lopulta 1938, ja sekös oli suomalaiselle urheiluyleisölle tervetullut uutinen. Helsingissä tehtäisiin historiaa, kun lähtötelineet olisivat ensimmäistä kertaa olympiakäytössä vuonna 1940. Toisen maailmansodan myötä Helsingin kisat kuitenkin peruttiin ja tarina siirtyi Lontooseen.

Helsingin olympialaisten valmisteluja seurattiin 1930-luvun lopulla tiiviisti. Toimittajia kiinnostivat niin stadionin tiedotus ja turismi kuin kisoissa käytettävä urheiluteknologiakin. Lähtötelineet olivat mielenkiintoinen uutuus. Aamulehti 16.11.1938
Politiikka lähtötelineiden suhteen muuttui lopulta nopeasti. Sekä kansainvälinen että kansalliset yleisurheiluliitot pyörsivät päätöksiään. Lehdistössä spekuloitiin, josko aiemmin hylätyt ennätysjuoksut hyväksyttäisiin. Kuvat: Uusi Aura no 13 15.1.1938 ja Turun Sanomat 22.3.1939.
Lontoo 1948. Miesten 100 metrin finalistit ovat juuri ponkaisseet matkaan, olympiahistorian ensimmäistä kertaa lähtötelineiltä. Maalikamera paljasti voittajaksi Yhdysvaltain Harrison Dillardin. Kyseessä oli myös olympialaisten ensimmäinen maalikameraratkaisu. Kuva: Urheilumuseo.

Lähtötelinemuodin muutokset

Pikajuoksun historiassa on nähty monenlaisia lähtötelineitä itsetehdyistä puupalikoista nykyisiin laitteisiin. Kirjoon ovat vaikuttaneet esimerkiksi urheilijoiden mieltymykset sekä Kansainvälisen yleisurheiluliiton säännöt.

Ulla Pokki käytti 1950-luvulla Pauli Tavisalon valmistamia puutelineitä. Telineet kiinnitettiin kenttään 15 cm pitkillä nauloilla. Kertomansa mukaan Pokki voitti telineiltä useita tyttöjen ja naisten Suomen mestaruuksia 100 ja 200 metrillä vuosina 1952–1955. Samoilta telineiltä Ulla Pokki ponnisti myös suomenennätysvauhtiin Kööpenhaminassa 1952. Ajaksi kirjattiin 12,4 sekuntia. Telineet ovat Urheilumuseon kokoelmissa.

Lähtötelineiden kehityksessä näkyy myös urheilukenttien pintamateriaalien muutos. Esimerkiksi telineiden kiinnityspiikit ovat lyhentyneet pinnoitteiden kehittyessä. Kuokatkaan eivät täysin kadonneet, ennen kuin synteettisten pinnoitteiden yleistyminen teki kaivamisen mahdottomaksi.

Karhun mukana kuljetettavat harjoitustelineet 1960-luvulta (vasemmalla) ja lähtötelineet, joita käytettiin Helsingin olympialaisissa 1952. Olympialaisten telineiseen voi tutustua Helsingin olympiastadionin vierailijakeskuksessa. Molemmat telineet ovat Urheilumuseon kokoelmissa.

Nykyisin lähtöteline on tärkeä varuste myös tuomareille. Lähtötelineeseen kiinnitettävät anturit mittaavat juoksijan jalan aiheuttaman paineen ja kertovat, jos hän reagoi lähtöpistooliin liian nopeasti. Ympyrä onkin sulkeutunut. Kun kaivuukuokan valtakaudella lähtötelineitä vierastettiin epäreiluuden pelossa, nyt juuri teline on keskeinen työkalu epäreilujen lähtöjen paljastamisessa.

Lähtöteline Eläintarhan kentällä Helsingissä. Urheilijan valmistautuminen on vuosisadassa nopeutunut: kuopan kaivamisen sijaan lähtöasentoa voi hakea siirtämällä ja säätämällä telineen jalansijoja. Kuva: Urheilumuseo.
Kaivuukuokan tarina on kertomus siitä, kuinka pikajuoksijoista tuli nopeampia sekä siitä, kuinka kilpailut pyrittiin pitämään reiluina kaikille urheilijoille. Video: Urheilumuseo

Minna Vähäsalo

Lähteet:

70 Golden Years IAAF 1912-1982 = 70 années d’or FIAA 1912-1982, toim. Augusto Frasca. IAAF: Lontoo, 1982.
George Bresnahan, “Foot support”, patentti US1701026A, patentti haettu 29.4.1927.
Kansalliskirjaston sanomalehtikokoelma.
Jaakko Mikkola, Rata- ja kenttäurheilun käsikirja. Otava: Helsinki, 1923.
Janelle Peters, “The Device That Democratized the Foot Race”, The Atlantic 26.5.2017.
Urheilumuseon esine-, valokuva- ja lehtikokoelma.