Skip to content

Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007

01.07,00
23.12.2014
Urheilumuseo

Museovierailu: National Football Museum, Manchester

Matkustin marraskuisena viikonloppuna Manchesteriin tarkoituksenani tutustua kaksi vuotta sitten kaupungissa avattuun National Football Museumiin, arvioida sen perusnäyttelyssä tehtyjä ratkaisuja ja miettiä, miten niitä voisi soveltaa Suomessa. Yhteydenpito museon kanssa sujui hyvässä hengessä jo ennen matkaa. Vierailuun saatiin sisällytettyä näyttelyn viikonlopputiimin jäsenen pitämä opastus ja tapaaminen museonjohtaja Kevin Mooren kanssa. Samalla reissulla ehdin käväistä myös Manchester Unitedin kotistadionilla Old Traffordilla sijaitsevassa Unitedin museossa, josta julkaistaan toinen blogikirjoitus lähiaikoina. Tässä kirjoituksessa keskityn kuitenkin matkan pääkohteeseen.

National Football Museum muutti vuonna 2012 Prestonista nykyiseen sijaintipaikkaansa, kymmenen vuotta aiemmin rakennettuun museo- ja näyttelykeskus Urbikseen. Avaamisensa jälkeen jalkapallomuseo on ylittänyt reilusti kaikki kävijätavoitteensa – miljoonan kävijän raja paukkui aiemmin tänä vuonna. Paraatipaikalla jatkuvan ihmisvilinän keskellä sijaitseva rakennus antaa hyvät edellytykset kävijöiden houkuttelemiseen, mutta itsestään selvää menestys ei ole. Urbis sai ensimmäisinä vuosinaan maineen rahaa syövänä ”valkoisena norsuna”, kun siellä tuolloin ollut museo jäi reilusti 200 000 kävijän vuosittaisesta tavoitteestaan.

National Football Museum kuvattuna ulkopuolelta. Museo
sijaitsee Manchesterin ydinkeskustassa lähellä Victoria -juna-asemaa.

Urbis on erikoisin museorakennus, jonka olen koskaan nähnyt, eivätkä sen sisäosatkaan viittaa heti museoon. Kun astuin sisään, näin ensimmäisenä pahvisen karikatyyrin moottoriturpana tunnetusta Robbie Savagesta, jonka suuhun lapsi oli parhaillaan potkimassa palloa. Pohjakerroksessa huomio kiinnittyy pahvi-Savagen lisäksi porrasmaisesti nouseviin näyttelykerroksiin sekä paljon liikkuvia ja interaktiivisia elementtejä sisältävään englantilaisen jalkapallon Hall of Fameen. Onpa siellä myös mahdollisuus pelata vastikään julkaistua PES2015-jalkapallopeliä ja kuvauttaa itsensä nostamassa kopiota Englannin FA-cupin voittopokaalista. Kuten myöhemmin näyttelyssä huomasin, ensivaikutelma ei johda harhaan. Interaktiivisuus ja toiminnallisuus korostuvat museon kaikissa osissa.

Suurin osa Urbiksesta on käytetty muuhun kuin museon perusnäyttelyyn, joka on esillä kahdessa ensimmäisessä kerroksessa. Kolmas kerros on varattu vaihtuville näyttelyille; käyntini aikana se oli näyttelyn vaihtumisen vuoksi suljettu. Neljännessä kerroksessa järjestetään koululaisten työpajoja ja erikoistilaisuuksia perheen pienimmille. Vierailuni aikana siellä piti majaa Lapland FC:n manageri, joulupukki. Ystävällinen näyttelytiimin jäsen lähes työnsi minut hissiin pukkia tapaamaan, vaikka totesikin, että ”lapsillehan se oikeastaan on tarkoitettu”. Viides ja kuudes kerros eivät ole avoimia yleisölle, sillä niitä varataan kokous- ja juhlatilaisuuksiin, joista isoimpia järjestetään myös pohjakerroksessa. Museonjohtaja Mooren mukaan gaalat ovat merkittävä tulonlähde, ja ne tuovat museoon säännöllisesti englantilaisen jalkapallon tunnetuimpia kasvoja. Esimerkiksi äskettäin pidettyihin manageriyhdistyksen iltajuhliin ottivat osaa lähes kaikkien valioliigaseurojen managerit.

Perusnäyttely on jaettu temaattisiin kokonaisuuksiin: pelaajiin, seuroihin, kilpailuihin ja faneihin liittyvät osuudet ovat ensimmäisessä ja tuomareihin, managereihin ja varusteisiin liittyvät toisessa kerroksessa. Kansainvälistä aineistoa esitellään MM- ja EM-kisojen kautta, mutta pääpaino on englantilaisessa jalkapallossa. Teemoja käsitellään esinekokoelman lisäksi värikkäiden kuvatekstipaneelien ja monipuolisen interaktiivisen sisällön avulla.

Esineille annetaan merkitys yleensä tarinoiden kautta. Perinteisen vitriinin sisällä olevan paneelin lisäksi käytössä ovat laajalti myös esinettä tai esineryhmää varten tehdyt filmipätkät, jotka esitetään vitriinin sisällä olevassa ruudussa. Kuvaketta painamalla sain kuulla muun muassa Buryn cup-sankaruudesta 1900-luvun alussa, kaula murtuneena FA-cupin voittaneesta brittimaalivahdista ja piskuisen Blyth Spartansin uroteoista. Filmit ja tekstit on pidetty lyhyinä kävijöiden mielenkiinnon säilyttämiseksi.

 

Kävijä saa valita itse, minkä filmin katselee.

Lähes jokaisen vitriinin lähistöltä löytyy kosketusnäytöllisiä päätteitä, joiden kautta pääsee käsiksi teemoja syventävään lisäsisältöön. Tarjolla on – vain muutaman esimerkin mainitakseni – faktaa ja triviaa kaikista englantilaisista ammattilaisseuroista, jalkapalloilijoiden palkkojen kehityskaaria, taktisten ryhmityksien historiaa sekä mahdollisuus kokeilla taitojaan erotuomarina. Näyttelyssä on runsaasti myös ns. ”low tech” -interaktiivisuutta, eli paljon väänneltävää, käänneltävää, paineltavaa ja jopa haisteltavaa. Esittämistavat ottavat erilaisten kävijäryhmien tarpeet huomioon varsin onnistuneesti, mutta kritiikkiä on annettava siitä, että vierailuni aikana osa ruuduista oli epäkunnossa ja toimiviakin oli välillä hankala käsitellä. Kevin Mooren mukaan kyse oli kuitenkin viikonlopun kävijäryntäyksen aiheuttamasta poikkeustilanteesta. Mooren sanoihin on helppo uskoa, sillä hän osoittautui tapaamisessamme valmiiksi myös itsekritiikkiin, silloin kun sen paikka oli.

Museon audiovisuaalinen ilme on näyttävä ja esillepano
moderni.

 

Näyttelyn sisältö heijastaa englantilaista jalkapallokulttuuria. Seurat ja pelaajat ovat pääosassa, koska ne kiinnostavat ja koskettavat ihmisiä, toisin kuin maajoukkue, joka Mooren mukaan herättää Englannissa tunteita vain arvokisakesän aikana. Moore kertoi, että näyttelyssä on pyritty huomioimaan mahdollisimman hyvin myös alemmilla sarjatasoilla pelaavia seuroja faneineen, eikä vain menestyneimpiä jättiläisiä. Toinen valinta on ollut jalkapallon sitominen yhteiskunnalliseen kontekstiin, mikä ei kuulemma ole ollut kaikkien jalkapallofanien mieleen. Mooren mukaan tässä tapauksessa kävijöiden toiveita ei kuunneltu, vaan rasismille, homofobialle, huliganismille ja stadiononnettomuuksille varattiin omat paikkansa museossa. Naisten jalkapallo on myös mukana, mutta ei omana kokonaisuutenaan: aineistoa ja tarinoita on esillä eri puolilla näyttelyä. Tämäkin ratkaisu on saanut myös kielteistä palautetta.

Näyttelyn rakenne hämmentää logiikkaa etsivän kävijän nopeasti. Teemat on ripoteltu sekaisin ja osittain limittäin, eikä erityistä kulkujärjestystä ole. Tämä ei välttämättä olisi muuten ongelma, mutta nykyisellään osaa esinevitriineistä on vaikea yhdistää omaan teemansa, eivätkä tiettyä kokonaisuutta tai esinettä etsivät löydä haluamaansa nopeasti. Esinekokoelman helmiä – muun muassa Diego Maradonan ja Pelén MM-kisapaitoja sekä ottelupalloa Englannin voittamasta MM-finaalista 1966 – suunnitellaankin siirrettäviksi samaan tilaan näyttelyn alkuun. Kokonaiskuvaa sotkee myös toiminnallisten Football Plus -huoneiden sijaitseminen eri puolilla rakennusta. Mooren mukaan parempi ratkaisu olisi ollut sijoittaa Football Plus samaan kerrokseen ja nimetä se selkeämmin sisältöään vastaavaksi.

 

 

Diego Maradona piti kuvassa oikealla olevaa paitaa päällään
ohjatessaan pallon kädellään Englannin maaliin MM-kisoissa 1986. Vasemmalla
Rivelinon paita MM-finaalista 1970.
Sinänsä Football Plus puolustaa paikkaansa museossa. Sen seitsemässä pelipisteessä saa kokeilla taitojaan syöttelijänä, torjujana, selostajana ja rangaistuspotkujen ampujana. Tulokset rekisteröidään, ja ne voi luonnollisesti jakaa sosiaalisessa mediassa. Pelit ovat vähemmän yllättävästi erittäin suosittuja ja tarjoavat maksullisina museolle myös tasaisen tulonlähteen. Parhaiten niiden vetovoimasta kertoo se, että jopa valioliigamanagerit olivat tiettävästi käyneet ampumassa rankkareita gaalansa aikana.
Rangaistuspotkusimulaattorissa pallo yritetään
potkaista virtuaalimaalivahdin taakse. Kunkin potkun jälkeen näkee paitsi sen,
tuliko maalia vai ei, myös potkun nopeuden.

 

En jäänyt kaipaamaan mitään yksittäistä teemaa, ja niiden joukosta löytyi myös yllätyksiä – puhumattakaan monesta kiinnostavasta ja tunteisiin vetoavasta yksityiskohdasta. Naurahdin, kun katsoin Huddersfieldin managerin Neil Warnockin haukkuvan joukkueensa tappiollisen ottelun puoliajalla; vakavoiduin, kun tutkin huligaanin maihinnousukenkiä 1970-luvulta ja katselin, kun Bradfordin kotistadion palaa. Esinekokoelmassa on Mooren mukaan aukkoja joidenkin teemojen kohdalla, mikä on osaltaan sysännyt suunnittelijoita luovempia esittämistapoja kohti. Joissakin teemoissa esineet jäävät tietokoneruutujen varjoon, mutta tämä ei mielestäni ollut järin suuri ongelma. Esimerkiksi taktiikka- ja tuomariosiot olisivat jääneet paljosta paitsi ilman interaktiivista sisältöä, joka paitsi viihdytti, myös haastoi ajattelemaan.
Jalkapalloilijan fysiologisiin haasteisiin voi
perehtyä interaktiivisen pöydän avulla.

Näyttelyn ongelmista huolimatta on vaikea päästä mihinkään siitä, että kokonaisuus on onnistunut. Sisältö vastaa pitkälti sitä, mitä ainakin itse pidän jalkapallossa tärkeänä. Urheilun merkitys on muussakin kuin saavutuksissa ja pokaaleissa; se on myös tarinoita, ilmiöitä ja yhteisöllisyyttä. On muistettava sekin, että jalkapallon kaltaisessa äärimmäisen kilpaillussa lajissa menestys suurissa kilpailuissa on ylellisyyttä, joka ei koske kaikkia – kuten Suomessakin valitettavan hyvin tiedetään. Monen museokävijän henkilökohtaiset muistot liittyvät huomattavasti arkisempiin asioihin, ja niiden tavoittaminen ja aktivoiminen kuuluvat nähdäkseni jalkapallomuseon tehtäviin. Tässä National Football Museum onnistuu.

Jouni Lavikainen