Skip to content

Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007

01.07,00
12.01.2017
Urheilumuseo

Olympiastadionin rakennusvaiheet: Vihdoinkin 1952!

Sota ei ollut haudannut suomalaisten haaveita omista olympialaisista, vaikka Tokiolta Helsingin järjestettäviksi suunnitellut vuoden 1940 kisat joutuivatkin väistymään aseiden tieltä. Ajatus uudesta mahdollisuudesta oli heitetty ilmaan jo vuonna 1939. Pian sodan jälkeen Stadion-säätiön puheenjohtaja, urheilun monitoimimies ja Helsingin apulaiskaupunginjohtajanakin toiminut Erik von Frenckell herätteli olympiahankkeen jälleen eloon.

Vuoden 1948 kisat menivät Lontoolle, mutta 1952 kisojen osalta Suomella oli mahdollisuuksia. Kun maamme eripuraiset urheilujärjestöt ja poliitikot saatiin monien keskustelujen jälkeen taivuteltua kisaisännyyden hakemisen kannalle, uskalsi Helsingin kaupunginvaltuusto 23.4.1947 tehdä päätöksen vuoden 1952 olympiakisojen hakemisesta. Kilpakumppaneina olivat Amsterdam, Chicago, Detroit, Los Angeles, Minneapolis ja Philadelphia. Eli melko kovia nimiä.

Helsinkiläisten päätöksestä kului vain vajaat kaksi kuukautta, kun Tukholmassa jo äänestettiin vuoden 1952 olympiakisojen isännästä. Jännittävän, kaksivaiheisen äänestyksen jälkeen kisakaupungiksi valittiin Helsinki. Tämä oli monisyinen päätös vasta sodasta toipuvalle Helsingille ja Suomelle. Työtä oli paljon, talous oli tiukalla ja rakennusmateriaaleista kuten lähes kaikesta muustakin oli pulaa. Vaakakupissa toisella puolella painoi suomalaisten halu karistaa sodan jättämät leimat harteiltaan, mahdollisuus näyttää Suomen kuuluvan länteen ja halu esittäytyä idän ja lännen yhdistäjänä. Olympialaiset tarjosivat tähän kaikkeen loistavan mahdollisuuden. Paljon oli kuitenkin tehtävä, ennen kuin Paavo Nurmi sai sytyttää olympiatulen stadionin kentällä olevaan maljaan.

Stadion pääkatsomon vaurioita Helsingin kolmannen suurpommituksen jälkeen 27.2.1944.

 

Pommituksen aiheuttamia tuhoja itäkatsomon rakenteissa 27.2.1944.

 

Kisapaikkojen rakennus- ja korjaustyöt aloitettiin nopeasti. Rakentamisen johtohahmona toimi itseoikeutetusti XV olympiakisojen järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Erik von Frenckell. Sota oli runnellut vuoden 1940 kisoihin rakennettuja kisapaikkoja samoin kuin koko maata ja reilussa kymmenessä vuodessa vaatimukset suorituspaikkojen suhteen olivat kasvaneet jo lisääntyneiden teknisten vaatimuksienkin takia. Helsingin olympiastadionin osalta oli kysymyksessä sekä korjaamista ja vanhan purkamista että uuden rakentamista.

Uudet arkkitehtipiirustukset syntyivät Yrjö Lindegrenin johdolla, ja diplomi-insinööri Uuno Varjo sai jälleen tehdä rakennesuunnittelun. Rakennustyöt päästiin aloittamaan jo vuonna 1948 purkamalla 1940 kisoja varten rakennetut ja huonokuntoisiksi käyneet puiset lisäkatsomot. Tilalle rakennettiin uudet betoniset, pysyviksi tarkoitetut katsomot, jotka saatiin valmiiksi syksyllä 1950 materiaalipulasta ja lakoista huolimatta. Tilaa oli nyt noin 50 000 vieraalle.

Stadionin eteläkaarteen väliaikaisen katsomon rakenteita.
Stadionin väliaikaisen lisäkatsomon rakentaminen vuonna 1951. Kuva eteläkaarteesta.

Tämä ei vielä riittänyt. Betonikatsomoiden ympärille rakennettiin puiset lisäkatsomot, jotka oli tarkoitettu väliaikaisiksi. Lähes kolmenkymmenen metrin korkeudessa työskenteleviltä rakentajilta vaadittiin taitoa ja rohkeutta, jotta katsomoiden kohotessa yhä ylemmäs työ sujui ongelmitta eikä havereita päässyt syntymään. Suojavarusteita ei sen kummemmin ollut käytössä. Maisemat puisilta rakennustelineiltä olivat toki komeat.

 

Lisäkatsomoiden valmistuttua Olympiastadionille mahtui huimat 70 000 katsojaa. Samalla stadionin tänäkin päivänä tuttu, ulospäin suuntautuva linja, tuli luoduksi.  Vaikka puiset katsomot purettiin suunnitelman mukaan pian kisojen jälkeen, jäi viuhkamainen muoto elämään uusissa toimistorakenteissa, jotka myöhemmin rakennettiin stadionin kylkiin.
Itäkatsomo 6.8.1950.

Kentän päällysteitä ja suorituspaikkoja alettiin uusia vuonna 1950. Lähinnä kyse oli juoksuratojen, hyppy- ja heittopaikkojen pintakerrosten uusimisesta. Juoksurata sai hieman enemmän tilaa nurmikentän kustannuksella niin, että maalisuoralle saatiin mahtumaan kahdeksan rataa. Juoksuradan pinnoite säilyi punaisena tiilimurskana, joka oli ollut käytössä stadionin rakentamisesta lähtien.

Olympialaisissa pääkatsomon edessä oli kahdeksan juoksurataa. Kuvassa miesten 100 metrin alkuerä, jossa juoksijoita oli kuitenkin vain kuusi.

 

Heinäkuussa 1950 Suomen Urheilulehti kävi kurkistamassa, miten työmaa eteni ja kuvasi remonttia 25. päivän numerossaan näin: ” Stadionin sisäpuolella on viime päivinä kaikki ollut ”mullin mallin”. Radat ovat kuin Itä-Karjalan maantiet ennen kuin suomalaiset pioneerit tekivät sinne kunnon teitä, heittopaikat ovat myllerretyt, ja eteläkäänteessä on korkea vuori tiilimurskaa ja muuta materiaalia. Kuparinruskeita miehiä liikkuu kattilan pohjalla 30–40 päätä, ja kovasti sielläkin maata siirretään.” Kentät saatiin pian käyttökuntoon, mutta lopulliset viimeistelyt pinnoille tehtiin vasta kisojen alla vuonna 1952.

Sähköisen tulostaulun rakentamista vauhditti KOK:n kielipolitiikka.

 

Kisojen viralliset kielet olivat itseoikeutetusti suomi ja ruotsi, mutta myös KOK:n omat viralliset kielet englanti ja ranska täytyi huomioida kaikessa olympialaisiin liittyvässä tiedotuksessa. Kisojen kuulutusten osalta neljä erikielistä versiota olisi ollut liikaa ja päätettiin, että tulostiedotus tapahtuisi Olympiastadionilla sähköisen tulostaulun avulla. Muilla kisapaikoilla tyydyttäisiin käsikäyttöisiin tauluihin.

Sähköistä tulostaulua ei ollut mahdollista ostaa valmiina pakettina vaan sellainen oli itse luotava. Tämä oli vaativa urakka, eikä vähiten sen takia, että laitteeseen tarvittavien komponenttien saaminen ajoissa oli sodanjälkeisessä Euroopassa työn takana. Projektissa mukana olleen insinööri Akseli Keinosen mukaan tulostaulun saamista leimasi ”paniikki ja kuus kuukautta”.

Laitteen saaminen sujuvaan käyttökuntoon vaati paljon työtä ja osaamista. Sen rakensi Oy Airam Ab, ja projektin johdossa toimi Lauri Saari. Tulostaulu kaikkine lisälaitteineen saatiin valmiiksi noin kolme päivää ennen avajaisia, vaikka työtä tehtiin lähes tauotta. Käytössä se osoittautui erittäin hyväksi ja nopeaksi tavaksi tiedottaa urheilutuloksista kisoja paikan päällä seuraavalle yleisölle. Tulostaulu muodostui 7000 yksittäisestä lampusta, joita sytytettiin ja sammutettiin erillisen sähköisen laitteen avulla numeroiden ja kirjainten saamiseksi esille. Laite vaati paljon tilaa: sekä sen keskukselle että kirjoittimelle oli varattava omat huoneensa. Huonetilaa suunniteltiin myös ajanmukaisille ajanottolaitteille ja maalikameralle, jotka saatiin veloituksetta käyttöön sveitsiläisen Omegan kautta.

Stadionin olympiakuntoon saattamisessa oli erityisesti huomioitava suuren urheilijajoukon vaatimat pukukoppi- ja sosiaalitilat. Miesten osalta pukukopit tehtiin pääkatsomon alla sijaitseviin harjoitussaleihin jakamalla ne osiin kevyillä väliseinillä. Naisille jouduttiin rakentamaan oma erillinen rakennuksensa, joka oli tilapäinen ja toiminnassa vain kisojen ajan.

Lehdistökatsomo sijoitettiin pääkatsomoon, maaliviivan tuntumaan.

 

Urheilijoiden lisäksi tiloja tarvittiin myös toiselle huomionarvoiselle vierailijajoukolle – toimittajille. Lehdistöpasseja jaettiin kaikkiaan 1848, mutta kaikki eivät automaattisesti oikeuttaneet pääsyyn stadionille. Lindegrenin suunnittelemien muutosten avulla lehdistökatsomoon, lähelle maaliviivaa, saatiin mahtumaan 669 toimittajaa kerralla omille paikoilleen. C-katsomoon järjestettiin lisäksi tilaa vielä 100 kotimaiselle toimittajalle.  Radiokeskus sijoitettiin itäkatsomon alle. Sinne tehtiin länsikatsomoista väliaikainen kulkusilta, joka kulki eteläkaarteen katsomorakenteiden alla.

 

Kisojen virallinen lehdistökeskus sijoitettiin Olympiastadionin siipirakennukseen Urheilumuseon tiloihin. Sen vaatimattomat 240 neliötä eivät pitkälle riittäneet, vaan museon piha-alueelle pystytettiin kaksi isoa telttaa ja puurakennus palvelemaan ulkomaisia ja kotimaisia toimittajia.

Lopulta kaikki oli valmista ja remontoitu stadion sai toimia 19.7.–3.8.1952 Helsingin olympiakisojen päänäyttämönä. Stadionilla järjestettiin kisojen avajaiset ja päättäjäiset, yleisurheilukilpailut, jalkapallon Suomi-Itävalta ottelu, jalkapallon välierät sekä kuuluisa loppuottelu, jossa Unkari voitti Jugoslavian luvuin 2-0. Stadionilla pidettiin myös ratsastuksen Prix de Nation -kilpailu (esteratsastus) ja molemmat urheilunäytökset: pesäpallo ja käsipallo.

Kisojen jälkeen voitiin todeta kaiken sujuneen erinomaisesti. Suomalaiset saivat ympäri maailman suitsutusta hyvinä ja järjestelmällisinä kisajärjestäjinä. Myös Helsingin olympiastadion, joka oli nyt viimein saanut nimelleen kruunun, sai osansa kiitoksista toimivana isojen kisojen näyttämönä. Noin miljoona urheilun ystävää oli vaeltanut stadion valkoisena kohoavaa tornia kohti, josta oli syystä tullut kisojen tunnusmerkki.

Paavo Nurmi sytyttää olympiatulen Helsingin olympiakisojen avajaisissa 19.7.1952.

Jonna Kokkola

Lähteet:

Högström, Hilkka: Olympiastadion. Rakennushistoriallinen selvitys ja inventointi, Helsinki 1993, Urheilumuseon arkisto.
Kolkka, Sulo: XV olympiakisat Helsingissä 1952.
Järjestelytoimikunnan virallinen kertomus. Porvoo 1955.
Nygren, Helge: Helsingin olympiastadion, Helsinki 1978.
Suomen Urheilulehti N:o 30 /1950, Helsinki 1950 (25.7.1950).

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/stadionin-vanha-tulostaulu

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2007/04/11/helsinki-valmistautuu-kisaisannyyteen

Urheilumuseon valokuva-arkisto.