Skip to content

Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994

01.58,16
12.04.2019
Urheilumuseo

Olympiaurheilijaksi pääsy on epätodennäköinen unelma

Yllä Helsingin Olympiastadionilla 1952 hyppäävä Pentti Snellman on keskiverto suomalainen olympiaurheilija: 26-vuotias yleisurheileva mies Helsingin olympiakisoissa 1952. Seuraavaksi hahmottelen, miksi näin on.

Suomalaiset ovat osallistuneet olympiakisoihin vuodesta 1906. Tosin kyseiset kisat on jälkikäteen tulkittu välikisoiksi, joiden olympialaisen arvon poisti anakronistisesti viimeistään vuoden 1949 olympiakongressi, kun tehtiin virallinen päätös siitä, että vuoden 1906 kisoja ei tunnusteta virallisiksi olympiakisoiksi, toisin kuin kisojen aikaan laajalti ajateltiin. KOK:n nykytulkinnan mukaan suomalaiset ovat siis osallistuneet olympiakisoihin ensimmäisen kerran vuonna 1908, ja olympialaisiin talvikisoihin vuodesta 1924, jolloin kisat aloitettiin. Toki tämä monilajinen talvikisaviikko sai KOK:lta varsinaisen olympia-arvon vasta kisojen jälkeen.

Kaikkiaan noin 2600 suomalaista on kilpaillut olympiakisoissa, joskin tarkka luku vaihtelee sen mukaan, lasketaanko joukkueeseen esimerkiksi näytöslajeja, kuten Helsingin olympiakisojen 24 pesäpalloilijaa, ja miten huomioidaan jälkikäteen muutettujen lajien asemia olympiaperheessä ja mitalitilastoissa. Mennään kuitenkin tällä luvulla tässä yhteydessä. Tarkastelen artikkelissa suomalaisia urheilijoita olympiakisoissa pääasiassa tilastollisesti.

Suurimmillaan Suomen joukkue on ollut Helsingin olympiakisoissa 1952 (258 urheilijaa 18 urheilumuodossa), jolloin järjestävän maan oikeudella urheilijoita asetettiin useisiin lajeihin, kuten maahockeyhyn, joissa normaalisti Suomella ei ole ollut edustusta. Kotikisoissa joukkueen koko oli noin kaksinkertainen totuttuun nähden, ja viimeisten kesäkisojen näkökulmasta jopa viisinkertainen. Kuvaavaa on kuitenkin se, että nykypäivän kesäkisoissa on suomalaisia naisia käytännössä yhtä paljon kuin vuonna 1952, miehiä vain noin kymmenesosa.

Pienimmillään Suomen joukkue on kesäkisoissa ollut Los Angelesissa 1932, jolloin matkaan lähti käytännössä vain potentiaalisia mitalisteja (40 urheilijaa 5 urheilumuodossa), ja talvikisoissa Lake Placidissa samana vuonna, kun matkaan lähetettiin vain seitsemän urheaa urheilijaa kolmeen urheilumuotoon. Hiihtäjät saavuttivat mitalivärisuoran, ja heidän peräänsä lähetettiin huomattava remontti- ja siivouslasku vuokratalosta, jossa mitalien juhlinta oli kenties hieman lähtenyt laukalle.

Suomen joukkue talvikisoissa vakiintui noin viidenkymmenen urheilijan tasolle vuodesta 1952 aina 1990-luvulle. Tämän jälkeen joukkue on kasvanut erityisesti lumilautailun ja jääkiekon naisten turnauksen myötä. Kesäkisoissa Suomen joukkueen koko on vaihdellut huomattavasti läpi historian, joskin määrän pienentyessä trendinomaisesti läpi vuosikymmenten. Pieniä joukkuekokoja Melbournessa 1956 ja Tokiossa 1964 selittää pitkä ja kallis matkustaminen Los Angelesin 1932 tapaan. Jos nämä jätetään huomiotta, on trendinomainen pienentyminen vielä selkeämpi. Nykypäivänä matkustaminen on halventunut ja Suomen urheiluresurssit ovat sillä tasolla, että kisapaikan etäisyys ei käytännössä vaikuta kisajoukkueen kokoonpanoon.

Suomen olympiajoukkue oli, olympiaurheilun tapaan, erittäin miesvoittoinen 1980-luvulle saakka, jolloin naisten määrä kesäkisoissa alkoi kasvaa merkittävästi. Talvikisoissa vastaava kehitys seurasi 1990-luvun alussa. Kahden sukupuolen tasoittuminen osallistujamäärissä on ollut urheilujärjestöjen tavoite, jolle olympialiike on antanut sekä keppiä että porkkanaa, vaatimalla jopa urheilulajien poiston uhalla naisten sarjojen lisäämistä, sillä lähes kaikissa lajeissa on ollut miespainotus monista eri syistä. Kehitys on myös jatkumassa ja esimerkiksi yhdistetyn naisten kilpailu on tällä tietoa tulossa talvikisaohjelmaan, mikäli siitä saadaan riittävän tasokas laji. Ensimmäistä kertaa yhdistetyssä on kilpailtu arvokisoissa naisten sarjassa nuorten MM-kisoissa Lahdessa 2019, ja aikuisten MM-kisoihin laji on tulossa hyvin todennäköisesti 2021, ja talviolympiakisoihin ehkä 2026.

Talvikisat olivat vielä pieni tapahtuma niiden käynnistyessä vuonna 1924 ja pitkään sen jälkeen. Tästä syystä 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella syntyneet olympiaurheilijat olivat pääasiassa yleisurheilijoita, painijoita ja voimistelijoita. Näistä lajeista suomalaiset saavuttivat myös valtaosan mitaleista. Suomen suuret joukkueet Tukholman, Pariisin, Berliinin, Lontoon (1948) ja Helsingin olympiakisoissa tarkoittivat, että 1880–1890-luvuilla ja 1920–30-luvuilla syntyneitä osallistui huomattavan paljon kisoihin. Vuonna 1930 syntyneitä osallistuikin kesäkisoihin ennätysmäiset 39 eri henkilöä, minkä taustalla oli erityisesti kotikisat 1952.

Talvikisojen kasvu on jatkunut vääjäämättä, samalla kun karsinnat olympiakisoihin ovat kiristyneet. Suomen osalta tämä on tarkoittanut olympiaurheilun osalta talvikisojen merkityksen jatkuvaa korostumista, joka on näkynyt erityisesti siinä, että talvikisojen joukkueen koko on ohittanut kesäkisajoukkueen. Luonnollista Suomelle tämä on ollut siksi, että olosuhteet lumeen ja jäähän liittyvään urheiluun ovat toistaiseksi olleet sananmukaisesti luonnolliset, vaikkakin yhä useampi laji kilpatasolla toteutetaan keinotekoisissa olosuhteissa.

Eri ikäluokkien osallistumisessa talvi- ja kesäkisojen muutos havainnollistuu selkeästi. 1970-luvulla ja sen jälkeen syntyneille talviolympialaisiin pääseminen on ollut jo todennäköisempää kuin kesäkisoihin pääseminen. Yhdestä ikäluokasta, vuonna 1975 syntyneistä, talvikisoihin on päässyt parhaimmillaan 28 henkilöä. Olympiaurheilijoiden määrän perusteella kautta aikain parhaat ikäluokat ovatkin olleet edellä mainitut vuonna 1930 ja 1975 syntyneet, sillä molemmista on päässyt olympiakisoihin yhteensä 45 henkilöä.

Ikäluokkatilasto päivittyy tietysti nyt kuvaajassa olevien nuorimpien ikäluokkien osalta, ja Pyeongchangin olympiakisoissa 2018 oli jo lähellä, että ensimmäinen suomalainen 2000-luvulla syntynyt urheilijat olisi päässyt olympia-areenoille. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä freestylehiihtäjä Anni Kärävä mursi polvensa harjoituksissa vain päivää ennen olympiamatkan alkua. Toki myös vanhempia urheilijoita kisoihin voi vielä päästä, kuten pian havainnollistan. Joka tapauksessa talviurheilua korostava trendi loppupäästä on nähtävissä selkeästi. Huomattavin selittävä tekijä talviolympiaurheilijoiden määrän kasvulle on kahden jääkiekkomaajoukkueen pelaaminen olympiakaukalossa.

Kuvaaja havainnollistaa lisäksi myös olympiakisoihin pääsemisen harvinaisuutta. Yhdestä ikäluokasta on siis parhaimmillaankin päässyt vain 45 suomalaista kisoihin. Vuonna 1975 Suomessa syntyi 65 477 henkilöä, joista olympiakisoihin on päässyt kilpailemaan siis 0,07 prosenttia. Esimerkiksi sodan jälkeen syntyneissä ikäluokissa 1946–1969 on keskimäärin ollut 24,7 olympiaurheilijaa. Kun näiden ikäluokkien syntyneiden keskiarvo on noin 82 600 saadaan olympiaurheilijoiden keskiarvoiseksi määräksi 0,03 prosenttia. Tästä karkeasta matematiikasta voi vetää johtopäätöksen, että olympiaurheilijoiksi pääsee todella harva, vain yksi useista tuhansista. Jo kisoihin pääsy on varsin epätodennäköinen saavutus. Todennäköisyys kasvaa esimerkiksi yksilöllisten valintojen ja tekojen mukaan: esimerkiksi urheilulajin valinta on äärimmäisen merkittävä tekijä todennäköisyyden suhteen.

Myös urheilijan ikä on merkittävä tekijä, sillä olympiaurheilijaksi pääsemiseen on olemassa useimmissa lajeissa selkeät aikaikkunat, useimmiten fysiologisista syistä. Ihmisen suorituskyky saavuttaa huippunsa esimerkiksi kestävyyden tai voiman osalta tietyssä aikahaarukassa, ja suurin osa olympialajeista painottaa suoraan tai välillisesti juuri näitä ominaisuuksia. Koska olympiakisat järjestetään neljän vuoden välein, osuu urheilijan uralle useimmiten vain muutama mahdollisuus, useimmiten noin kolme, edes yrittää karsintojen kautta kisoihin.

Kesäolympialaisissa Suomen joukkueessa on pääasiassa edustajia noin 18 ikävuodesta 35-vuotiaisiin, ja vanhempia satunnaisilta ikävuosilta, johtuen lajivalikoimasta, joka mahdollistaa iäkkäämpienkin osallistumisen. Koko joukkueen keskiarvoikä on pysynyt 1950-luvulta alkaen 27 vuoden paikkeilla. Keskiarvoikä (oranssi pallo) on laskettu kisoittain koko joukkueen urheilijoiden syntymävuosista, siniset pallot edustavat ikäluokkia, joita joukkueesta löytyy.

Talvikisoissa on yhtä lailla edustajia noin 18-vuotiaista reilusti kolmekymppisiin, mutta yli nelikymmenvuotiaiden osallistuminen kisoihin on ollut varsin poikkeuksellista. Joukkueen keskiarvoikä on kesäkisoja alhaisempi. Viimeisten vuosikymmenten aikana yli kolmekymmenvuotiaiden määrä on noussut hiljalleen, jota selittänevät eniten curlingpelaajat 2002, 2006 ja 2018 sekä jääkiekkojoukkueiden kokoonpanot, kun huippupelaajien urien pituus on ilmeisesti kasvanut.

Asiaa voi tarkastella myös lajeittain varsin karkealla pensselillä. Suomalaisten olympiaurheilijoiden osalta kesäkisoissa suurimmassa osassa lajeista optimaalinen ikä olympiaurheiluun on reilun 25 ikävuoden paikkeilla. Ainakin suomalaisten keskiarvoikä kisoissa viittaa tähän suuntaan. Toki on lajeja, joissa pystyy kilpailemaan ja menestymään vanhemmallakin iällä. Näitä ovat esimerkiksi ammunta, golf, purjehdus, ratsastus ja taidekilpailut, joihin tosin nykyään on vaikea osallistua, kun käytännössä suomalaiset itse poistivat ne olympiaohjelmasta vuoden 1952 kisoja järjestellessään. Toisaalta esimerkiksi uinti vaikuttaa lajilta, jossa huippuvuodet asettuvat heti 20 ikävuoden pintaan, ja rytmisessä voimistelussa sen alle.

Lajikohtaisessa analyysissa on hyvä muistaa, että olympiaurheilijoiden määrä vaihtelee rajusti lajeittain. Lajeissa, joissa on ollut vain vähän suomalaisia, voi keskiarvo muuttua huomattavasti heti seuraavien kisojen jälkeen. Toisaalta olympiaurheilijat ovat pääasiassa erittäin valikoitu ja karsittu urheilijaryhmä, joka edustaa oman urheilumuotonsa ja -lajinsa ehdotonta kärkeä maailman mittakaavassa, ja monissa lajeissa tämä kärki on profiililtaan varsin yhtenäinen.

Talvilajeissa suomalaisten keskiarvoiät ovat hieman alhaisemmat kuin kesäkisoissa. Talviolympialaisissa on curlingia lukuun ottamatta pääasiassa lajeja, jotka vaativat selvästikin sellaisia suorituskykyjä, jotka ovat parhaimmillaan noin 20–30-ikävuoden välissä. Talvikisajoukkue onkin ikähaarukaltaan huomattavasti kapeampi kuin kesäkisojen. Lajeittain katsottuna freestylehiihdon ja lumilautailun osallistujat ovat varsin saman ikäisiä, ja vastaavasti ampumahiihdon ja maastohiihdon ikäprofiilit muistuttavat toisiaan. Yhdistetyn urheilijat ovat hieman nuorempia kuin maastohiihtäjät, mutta vastaavasti hitusen mäkihyppääjiä vanhempia, mikä ei ole suuri ihme, kun tarkastellaan lajien suorituskyvyllisiä vaatimuksia. Suomalaiset taitoluistelijat vaikuttavat lajin viime vuosikymmenten olemukseen nähden olevan yllättävän ”vanhoja”, mutta toisaalta keskiarvoon vaikuttaa hieman se, että Ludowika ja Walter Jakobsson kilpailivat pariluistelussa noin nelikymppisinä lähes sata vuotta sitten.

Yhteenvetona voi siis sanoa, että jos et ole päässyt talvikisoihin nelikymmenvuotiaaksi mennessä, niin kannattaa vaihtaa kesäurheilumuotoon, joista ammunta, golf ja ratsastus ovat viimeiset ohuen ohuet oljenkorret olympiaurheilijaksi pääsyyn myöhemmällä iällä. Tosin voi olla, että näihin erikoistuminen olisi kannattanut tehdä jo muutama vuosikymmen sitten, sillä kilpailu on näissäkin lajeissa äärimmäisen kovaa jo olympiapaikkojen saavuttamisen osalta.

Olympiaurheilijoiden kilpailemien urheilumuotojen tarkastelu antaa mielenkiintoisen kuvan suomalaisesta urheilusta. Peräti puolet suomalaisista olympiaurheilijoista on kilpaillut vain viidessä urheilumuodossa, vaikka kaikkiaan suomalaisia on kilpaillut lähes viidessäkymmenessä eri urheilumuodossa, muutama näytöslaji, kuten pesäpallo, jääpallo ja keilailu, mukaan lukien. Toki on hyvä muistaa, että urheilumuoto saattaa pitää sisällään huomattavan määrän mitalilajeja, kuten esimerkiksi yleisurheilussa, painissa, hiihdossa ja uinnissa, kun joissain lajeissa on jaossa lähinnä muutaman eri sarjan mitalit, kuten taitouinnissa ja pallopeleissä. Joissain yksilölajeista ei ole mahdollista kerryttää kovin suurta osallistujamäärää, eikä se ole pallopeleissäkään helppoa, sillä useimpiin lajeihin on erittäin tiukat karsinnat maapaikkojen määrän vuoksi. Vertaillaan silti.

Eniten suomalaisia eri henkilöitä on osallistunut yleisurheiluun, kaikkiaan 492. Perässä seuraavat jääkiekko 309, paini 193, maastohiihto 177 ja purjehdus 148. Yli sadan eri osallistujan lukemiin yltävät myös ammunta ja voimistelu. Suomen edustus joukkuelajeissa on jäänyt lähes kokonaan jääkiekon varaan, sillä kesäkisoissa suomalaisia palloilujoukkueita ei ole yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta esiintynyt. Jalkapalloa Suomi on pelannut miesten turnauksen osalta vain vuosina 1912, 1936, 1952 sekä 1980, jolloin Suomen joukkue pääsi kisoihin, kun karsinnassa edelle sijoittuneita maita jäi pois boikottien vuoksi. Koripallossa suomalaismiehet ovat päässeet areenalle kahdesti: kotikentällä 1952 ja karsintojen kautta 1964.

Tokion kisoihin 1964 selviäminen on edelleen suomalaisille historiallinen saavutus, sillä se on ainoa kerta, kun suomalainen palloilujoukkue on selvinnyt kesäolympiakisoihin karsinnoista, jos edellä mainittua boikottien avulla kisoihin pääsyä ei lasketa. Tältä pohjalta Suomen Olympiakomitean tavoite palloilujoukkueen saamisesta kesäkisoihin 2020 onkin oikein kannatettava, sillä sekä olympiaurheilun että palloilulajien merkitys suomalaisessa urheilukulttuurissa on valtava, jolloin näiden yhdistelmä herättänee huomattavan suurta kiinnostusta ja on ylipäätään merkityksellistä suurelle määrälle ihmisiä. Toki Tokion kesäkisojen palloiluja ei välttämättä pelata suomalaisittain aivan ihanteelliseen aikaan seuraamisen kannalta.

Suomi on ollut olympiaprofiililtaan selvästi yksilöurheilu- ja jääkiekkomaa, mutta esimerkiksi purjehtijoista usea on kilpaillut useampihenkisessä miehistössä tai naisistossa, onhan sekin joukkueurheilua. Eikä sovi unohtaa Markku Uusipaavalniemen hopealle johtamaa curling-joukkuetta Torinosta 2006, jolloin suomalaisjoukkue esiintyi toista kertaa olympiajäillä.

Urheilumuotojen ja -lajien suhde toisiinsa ei ole vakiintunut, vaan Suomen olympiaurheilijoiden profiili muuttuu monin tavoin sen mukaan, missä urheilumuodoissa suomalaiset menestyvät niin hyvin, että pääsevät olympia-areenoille. 26-vuotias yleisurheileva mies ei ole isossa kuvassa enää tulevaisuudessa tyypillisin suomalainen olympiaurheilija. Jatkossa se on todennäköisemmin 26-vuotias jääkiekkoileva mies tai nainen.

Kalle Rantala