Skip to content

Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994

01.58,16
11.07.2019
Urheilumuseo

Punaiset leijonat Tukholmassa osa 2 – kunniakkaasta tappiosta nöyryytykseen

Kaksiosaisessa kirjoituksessa analysoidaan Suomen jalkapallomaajoukkueen esityksiä Tukholman olympialaisissa 1912. Ensimmäinen osa on luettavissa täällä.

Voitettuaan Italian ja Venäjän alkukierroksilla Suomi selvisi välieriin ja pääsi viimein myös kisojen päänäyttämölle, Tukholman olympiastadionille. Toisen kierroksen ja välierän välissä oli vain yksi lepopäivä. Tiistaina 2. heinäkuuta 1912 pelatussa välierässä Suomi kohtasi jo etukäteen ylivoimaiseksi tiedetyn vastuksen – jalkapallon ainoan supervallan, Iso-Britannian. Kaarlo Soinio kuvailee Suomen Urheilulehden olympianumerossa suomalaisten valmistautumista välierään hieman erikoisella tavalla: ”Pelaajamme olivat koko sen päivän olleet hyvällä tuulella (ei sentään kännissä, mitä ’hyvä tuuli’ saattaa myös merkitä)”.

Selvin päin pelaamisen lisäksi suomalaisten lähtökohtia paransi pelitaktiikka. Soinio paljastaa jutussaan, että Suomen ”sisähyökkääjiä” – eli kahta välihyökkääjää ja keskushyökkääjää – oli ennen peliä kehotettu pelaamaan tavallista alempana puolustuksen tukemiseksi. Ohjeista vaarin otti etenkin keskushyökkääjä Artturi Nyyssönen, jonka Soinio kehaisee pelanneen välillä lähes neljäntenä tukimiehenä. On syytä alleviivata, että ottelukohtaisen taktiikan suunnittelu oli 1900-luvun alun jalkapallossa harvinaista, ja näin selkeät muutokset vallitsevaan kenttäryhmitykseen olivat lähes vallankumouksellisia. Britit tuskin uhrasivat moisille mietteille ajatustakaan.

Olympiastadionin nelituhatpäinen yleisö sai todistaa näytelmää, joka ei edennyt aivan käsikirjoituksen mukaan. Ottelu päättyi ennakkosuosikin selvään mutta ennakoitua pienempään 4-0 -voittoon. Suomalaisesitys oli useammankin lähteen mukaan odotettua parempi; ankaran puolustamisen lisäksi jopa Suomen hyökkäykset olivat ajoittain vaarallisia. Toisen puoliajan alussa maalipuut kolisivat kahdesti brittimaalivahti Ronald Brebnerin takana. Taktinen suunnittelu kantoi siis hedelmää.

Suomen maalivahti August Syrjäläinen työn touhussa Tukholman olympialaisten välierässä Suomi-Iso-Britannia 2.7.1912. Suomen pelaajista kuvassa taaempana puolustaja Jalmari Holopainen ja keskellä tukimies Eino Soinio. Valkopaitainen brittipelaaja Holopaisen ja Soinion välissä on todennäköisesti hyökkääjä Harold Walden.

Iso-Britannian joukkue koostui muiden joukkueiden tavoin amatööripelaajista mutta varsin tasokkaista sellaisista, sillä suurin osa pelasi amatööristatuksella Englannin kahdella ylimmällä sarjatasolla. Esimerkiksi Suomea kahdella maalilla kurittanut hyökkääjä Harold Walden teki olympialaisia edeltäneellä kaudella 1911/1912 Englannin 1. divisioonassa – eli ylimmällä sarjatasolla – 11 maalia 17 ottelussa ja oli keskikastiin sijoittuneen Bradford Cityn paras maalintekijä. Walden oli lopulta myös olympiaturnauksen paras maalintekijä iskien kolmessa pelissä 11 maalia, joista kuusi Unkaria vastaan toisella kierroksella. Osa brittipelaajista jatkoi uraansa olympialaisten jälkeen ammattilaisina. Turnauksen parhaaksi pelaajaksi Keppari Soinio arvioi Vivian Woodwardin, seuratasolla Chelseata edustaneen pallotaiturin.

”Kun hän on saanut pallon haltuunsa – silloin sinun tulisi nähdä millainen jalkapallotaiteilija Vivian Woodward oikein on. Kevyesti kuin kissa hän ’leikittelee’ pallon kanssa, pettää yhden vastustajan, toisen – ja lähettää sitten pallon mestarillisesti jollekin kumppanilleen tai ampuu itse salamannopeasti vastustajan maalia kohden. Ei hittovieköön tarvitse sille miehelle huutaa kuten meidän otteluissa on tapana: ammu maaliin.” 

Iso-Britannian jälkeen Suomella oli edessä vielä pronssiottelu Hollantia vastaan. Pelipaikkana oli kisojen kolmas jalkapalloareena, kaupungin luoteisilla laitamilla sijainnut Råsundan urheilukenttä. Kentälle marssi yhtä pelaajaa lukuun ottamatta sama joukkue kuin välierässä: Ragnar Wickströmin korvasi oikealla laidalla Lauri Tanner, joka myöhemmin voitti kisoissa olympiahopeaa Suomen voimistelujoukkueessa. Lopputulos jätti kisoista karvaan jälkimaun: Hollanti murskasi Suomen peräti 9-0. Murskatappion syyksi on myöhemmin esitetty suomalaispelaajien pitkäksi venähtänyttä illanviettoa. Suomalaiset olisivat kohotelleet maljoja edellisenä iltana liiankin kanssa, tietämättöminä niin pronssiottelun pelipaikasta kuin siitä, että pronssista pitäisi pelata jo seuraavana iltapäivänä.

Yksi monista tilanteista Suomen maalilla pronssiottelussa Suomi-Hollanti 4.7.1912.

Aikalaisaineistossa krapulaa ei mainita, ja tarinaan lienee sekoittunut myyttisiä aineksia. Vähintään ottelun ajankohdan on täytynyt olla suomalaisten tiedossa. Suomalaisesta lehdistöstä ainakin helsinkiläinen sanomalehti Suomi julkaisi turnausohjelman jo kesäkuun 19. päivän numerossaan. Jutussa mainitaan myös loppuottelun kanssa samana päivänä, 4. heinäkuuta pelattava välierän hävinneiden joukkueiden kohtaaminen.

Tarina on tuskin silti aivan tuulesta temmattu. Keppari Soinion ottelukuvauksen mukaan Suomi pysyi kuumassa säässä hollantilaisten mukana puolisen tuntia, jonka jälkeen esitys muuttui kummallisen veltoksi ja potkut summittaisiksi; aiempien otteluiden yritteliäisyydestä ei ollut tietoakaan. 35 vuotta myöhemmin julkaistussa Kuningas Jalkapallo -teoksessaan Eino Soinio muisteli suurtappion johtuneen ”peliväsähdyksestä, loukkaantumisista ja eräistä muistakin syistä, jotka tässä jääkööt kertomatta”. Suomen pelaajat saivat joka tapauksessa palkinnoksi Ruotsin jalkapalloliiton hopeiset mitalit. Kyseiset mitalit jaettiin neljänneksi sijoittuneen Suomen lisäksi lohdutussarjan voittaneen Unkarin pelaajille.

Ruotsin jalkapalloliiton hopeiset mitalit jaettiin palkinnoksi neljänneksi sijoittuneen Suomen ja lohdutussarjan voittaneen Unkarin pelaajille. Kuvassa oleva Eino Soinion mitali kuuluu Urheilumuseon kokoelmiin.

Heikosta viimeisestä pelistä huolimatta suomalaiset saivat Tukholmasta sitä, mitä lähtivät hakemaan. Suuressa kansainvälisessä turnauksessa pelaaminen tarjosi oppia, jollaista ei muulla tavoin ollut saatavilla. Kaarlo Soinio ihasteli olympiaraportissaan useiden joukkueiden harjoittamaa ”kutomista” – eli pelaamista lyhyillä syötöillä maata pitkin – ja totesi kaukonäköisesti, että ilman nurmikenttiä vastaavaa ei Suomessa tulla oppimaan. Ihmetellen hän kirjoitti nähneensä monen puolustajan heittäytyvän ”jalat edellä vastustajan kulettamaa palloa kohti ja sitten nopealla ylösnousulla tai makuulta toimittavan pallon omille”. Liukutaklausta ei hiekkakenttien Suomessa vielä tunnettu. Eino Soinio puolestaan luokitteli Tukholman olympiajoukkueet myöhemmin kahteen tyyliluokkaan: niihin, jotka harjoittivat skotlantilaista lyhytsyöttöpeliä ja niihin, jotka ”harrastivat erittäin halukkaasti juosta ja potkia -peliä” – joukossa luonnollisesti myös Suomi.

Suomen jalkapallomaajoukkueen historiassa Tukholman olympialaiset merkitsivät erään ajanjakson päättymistä. Seuraavan maaottelun Suomi pelasi vasta kahden vuoden päästä ja sitä seuraavaa jouduttiin ensimmäisen maailmansodan ja Suomen sisällissodan takia odottamaan viisi vuotta. Tällöin kyseessä oli jo eri joukkue. Tukholman olympiajoukkueesta vain Eino Soinio, Ragnar Wickström ja Jarl Öhman saivat tililleen maaotteluita olympialaisten jälkeen.

Osa Tukholman kävijöistä jätti jalkapallon kokonaan, osa puolestaan loi aikansa mittapuulla komean jalkapallouran. Esimerkiksi Eino Soinio voitti HJK:ssa ja HPS:ssa yhteensä yhdeksän Suomen mestaruutta ja kuului maajoukkueen vakiokalustoon vielä 1920-luvulla. Erikoisin urapolku oli Bror Wibergillä, joka rekrytoitiin pian olympialaisten jälkeen pietarilaisen steariinitehtaan Sport-nimiseen jalkapallojoukkueeseen, ilmeisesti olympiaturnauksessa annettujen taidonnäytteiden ansiosta. Turkulaislähtöisestä välihyökkääjästä tuli suurella todennäköisyydellä ensimmäinen suomalaispelaaja, joka sai ainakin osan leivästään jalkapallon pelaamisesta. Vain muutamia kuukausia Tukholman olympiakesän jälkeen Wiberg onnistui maalinteossa Pietarin kaupunkijoukkueen riveissä Venäjän ensimmäisessä jalkapallomestaruusturnauksessa – jonka joukkue myös voitti.

Jouni Lavikainen

Lähteet:

Suomi 19.6.1912
Uusi Aura 2.7.1912
Suomen Urheilulehti 20.8.1912
The Olympic Games of Stockholm 1912 Official Report.
M-O-N-I [Eino Soinio]: Kuningas Jalkapallo (1947)
Honkanen, Pekka: Jalkapalloilussa historian paras menestys – onnenkantamoinenko? Teoksessa Tehtävä Tukholmassa. Suomi olympiakisoissa 1912. Suomen Urheilumuseosäätiö, 2012.
Harry Walden. Football and the First World War-sivusto.
Mäntyranta, Jaakko: Bror Wiberg – The Neglected Pioneer. In Bed With Maradona -sivusto.
Urheilumuseon valokuvakokoelma