Skip to content

Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007

01.07,00
31.03.2016
Urheilumuseo

Purjehduksen urheilu

Henrik Ramsayn syntymästä on tänään 130 vuotta. Helsingissä 31.3.1886 syntynyt Ramsay vaikutti monipuolisesti suomalaisessa yhteiskunnassa ja toimi ministerinä Rangellin ja Linkomiehen hallituksissa.

Ramsay poseeraa pokaaliensa kanssa. (clubrenata.fi)

Henrik Ramsayn syntymäpäivänä julkaisemme Kyösti Helinin kääntämän Ramsayn kirjoituksen

PURJEHDUKSEN URHEILU

Kirjoittanut Henrik
Ramsay

Käsikirjoitus vuoden
1951 Urheilun vuosikirjaan,
Sveriges Centralförening för idrottens främjing (suomentanut Kyösti Helin, maaliskuussa 2016)

 

Kesäkuun yö on kylmä. Meri on sileä. Tuulenhuokaus antaa ohjausvauhdin, muttei paljon enempää. Regina liikkuu pehmeästi mainingeissa Ahvenanmerellä. Kryssiminen on vienyt meidät kauas, aivan lähellämme ovat Flötjanin matalat luodot. Varomme pitkiä pyydyksiä mustin lipuin, jotka on asetettu lohestajien siimoihin. Yli näiden siimojen, pituudeltaan ehkä muutaman merimailin verran, emme halua kurssiamme asettaa; siitä voisi seurata niille vahinkoja, kölimme takia. Käännymme varoen alapuolelle, liu’umme siimojen suuntaisesti ja pääsemme lähelle yhden Ahvenanmaan kalastajan venettä. Muutamia sanoja vaihdetaan. Yö ei ole antanut paljon, lohet eivät ole olleet liikkeellä ja pyydykset ovat tyhjinä. Aurinko nousee. Aamun tuulenvire herää. Vauhti kasvaa, tuuli kallistaa mukavasti ja Regina myöntyy hienosti kohti Söderarmia. Siitä tulee hyvä meren ylitys.

Istun hiljaa ja mietin itsekseni, montako kertaa olen jo oikeastaan ehtinyt ylittää nämä vedet purjehtien. Mitään oikeaa selkoa en kuitenkaan saa tilastollisista laskelmistani. Pitäydyn kirjoituksen sanoissa, että niitä kertoja on tavanomainen leegio, niitä on monta. Ja niin ajatukset palautuvat ensimmäiseen matkaan. Miten totista olikaan navigointi silloin. Ahvenanmeri oli valtameri laajoin horisontein. Teimme havaintojamme vähintään kymmenen minuutin välein, peilasimme useimmiten Nyhamniin ja Lågskäriin, näimme Hammarlandin kukkuloiden vaipuvan meren taakse ja seisoimme kajuutan katolla, jotta kiikareilla löytäisimme maamerkkimme Söderarmissa tai Tjärvenillä. Siihen aikaan oli seikkailua ja jännitystä, mitkä kohtasimme meren tällä puolen. Takanamme oli väyliä, jotka olimme jo oppineet tuntemaan ja edessämme häämötti tuntemattomia saaristoja.

Ja joskus on ehkä kiusaus ajatella, että ensimmäinen matka on ja pysyy parhaana, sillä se on kudottu kokoon juhlallisista muistoista niistä päivistä, jolloin kaikki oli uutta. Niinä päivinä purjehdusmatkat sujuivat hitaasti ja vaivalloisesti, myötä- ja vastoinkäymisin. Huippupurje aiheutti paljon vaivaa, ennen kuin se saatiin istumaan hyvin, valmiiksi vastaanottamaan satamalahden keveät tuulenvireet. Kaikki tämä perinpohjainen uurastus oli tehty, jotta saisimme odotuksen tunnelmaa ja ankkurikettingin kalina klyyssissä ennusti uusia elämyksiä saariston maailmassa.

Nyt veivaamme kevyesti ylös kaksi purjettamme hyvillä vinsseillämme. Olemme valmiita muutamassa kymmenessä sekunnissa ja painumme matkaan kätevästi. Tunnemme merenselkämme ja Ahvenanmeri on kutistunut yhtä pieneksi kuin muutkin selät. Juhlallinen tunnelma on kadonnut. Olemme kuin kotonamme Pohjoisella Itämerellä ja sen lahdissa. Ja silti, jokaisesta päivästä tulee purjehtijalle uusi. Tosin maisema on vaihtunut vain hiukan. Meri ja saaret, selät ja salmet ovat entisillä sijoillaan. Kivet ja karikot ovat tarkasti samoissa paikoissa kuin silloin, kun me aloimme purjehtia. Maannousuhan on tuonut muutoksia. Siellä täällä meillä on 15 cm vähemmän vettä kölimme alla kuin 50 vuotta sitten, mutta useimmiten sitä ei lainkaan huomaa. Jos veneemme raapii meren pohjaa, kun ohitamme ahtaimpia salmia, siitä saamme vain aiheen mukaviin filosofisiin pohdintoihin elämän kulusta ja maannousun ilmiöstä. Matkojemme ympäristöt ovat suurin piirtein samoja kuin ennenkin.

Mutta – ja tässä on purjehtijan onni – koskaan eivät tuulet ole samat, ei sama auringonpaiste, ei samat aallot, ei samat sadekuurot, eikä sama tyven. Jokainen aamu herää uudella otteella. Ahvenanmeren, joka nyt lepää veneemme ympärillä kirkkaana ja heikkojen tuulenkajojen säröttämänä, olemme kokeneet myrskyssä, kun olemme luovineet pienillä purjeilla kohti vihaista merta Ruotsin puolelle. Muistamme loistavan lenssin, jolloin spinaakkeri nosti meidät meren ylitse ennätysajassa. Muistamme pimeyden, kun veneemme kummallakin puolella merta löivät salamat. Muistamme sumun, jossa varoittavat vihellykset kuuluivat ja tarkkaavaisesti seurasimme lokia, kompassia ja kronometriä. Kyllä, jokainen matka on tarjonnut jotain uutta. Meri ei koskaan ole samanlainen.

Mielestäni jokainen matka tarjoaa jotain uutta. Vaikutelmat syvenevät, kyky havainnoida meren tapahtumat on parantunut vuosien varrella, kyky nauttia yhdessäolosta veneessä on täydentynyt. Jokaisena kesänä teemme uusia valloituksia väylillä, jotka luulimme tuntevamme. On vain pidettävä aistit avoinna, valmiina näkemään ne kuvat, joita jokaisella silmänräpäyksellä kuljetetaan purjehtijan ohitse.

Linnut nousevat siivilleen merenselkien ylitse. Haahkanpoikaset makaavat loistavina, valtavina parvina kevään avoimissa vesissä. Haahkaemot saarten rivistöissä, välittämättä purjehduskansan uteliaista katseista. Myöhemmin uivat pilkkasiivet satamalahtiimme. Tukkakoskelot ohjailevat ympäriinsä hauskoine nuorimmaisineen, kiemurrellen köliveden kolonnissa. Meriharakat huvittavat meitä. Ja ehkä merikotka, tämä suuri purjehtija, liitää yli veneen keskilinjan. On paljon, mitä voimme nähdä ja mistä puhua.

Kukat loistavat rannoilla. Yritämme oppia, miten rantakasvillisuus kasvaa rantavyöhykkeellä ja kuinka rantavedet luovat suolapitoisuudesta aiheutuvan rajan eri lajien leviämiselle. Nautimme väreistä, jotka loistavat jopa uloimmalla karilla. Täällä on paljon ihailtavaa ja mietittävää jopa sille, joka kouluvuosinaan välinpitämättömyyttään ja ajattelemattomuuttaan hukkasi kasvioppinsa ja herbaarionsa.

Muistot kohtaavat meidät väylillä. En ajattele nyt omia muistojamme lahdista, joissa ankkuroimme ja tuulista joita kohtasimme; muistoja, joista tavallisesti syntyy eloisia merkintöjä, kuten ”täällä makasimme vanhan Jolandan mukana v. 1907” tai ”muistatko, kuinka tulimme tänne reivaamaan v. 1931? (Renatalla)”. Ajattelen nyt kaikkia historiallisia muistoja, jotka liittyvät purjehdusväyliimme. Kalliopiirrokset kertovat purjehtijoistamme 1500- ja 1600-luvuilla, pakotettuina odottamaan suotuisia tuulia. Mannschiffer stundo III, kruunulla koristettuna, on lyöty vuoreen muistuttamaan, mihin Ruotsin kuninkaat 1700–luvulla ohjasivat fransa. Saaristopitäjien kirkot ovat tutustumisen arvoisia. Aikalaiskertojat, joiden kirjoituksia olemme tutkineet, antavat tietoja ihmiskohtaloista karuilla saarilla. Ja jos istumme rantakallioilla oikein hiljaa tunnelmassa, joka omistettaisiin helpottamaan mielikuvituksen työtä, voimme ehkä nähdä vanhojen alusten purjehtivan väyliä; viikinkilaivojen, friisiläisten kauppiaiden koggien, laivastomiesten ja Kustaa III:n keveiden kaleerien. Täällähän kulkivat niiden väylät.

Omien päiviemme aluksethan näyttävät varmemmilta ja selkeämmiltä. Purjevoimasta on tosin tullut harvinainen, mutta myös höyryt ja moottorialukset, suuret ja pienet, voivat antaa meille aiheen peilata merenkulkua ja sen tehtäviä, eri saaristojen yhteistoiminnan ongelmien kautta.

Purjehtija kohtaa siten aina uusia asioita – ja vanhoja, mitkä antavat uusia ajatuksia – matkoillaan. Eikä varmastikaan ole kesäpurjehduksille aluetta, joka voisi vaihtelullaan ja vaikutelmien rikkaudellaan kilpailla Ruotsin ja Suomen saaristojen kanssa.

Mutta emme kai ole ulkona vain harjoittaaksemme opintoja. Emme vain sielullemme tarjoutuvan jännityksen takia, vaan myös siksi – eikä vähiten – mitä jännitystä kehollemme tarjoutuu. Purjeveneen  kallisteleva matkanteko ja keinuva käynti antavat meille notkeutemme. Tietysti me vanhemmat kipparit olemme hiukan jäykempiä ja kömpelöitä kevään korvilla, kun alamme taas kävellä kannella, mutta se helpottuu, se helpottuu… Fallit ja skuutit vahvistavat lihaksiamme. Ruorin työntäminen leehen kovassa kelissä ja tasaisen tuen hakeminen, on erinomaista aamuvoimistelua. Kaikki tämä suodaan meille pohjoisilla vesillä ihanina kesinämme ja erityisesti pidämme kesän valosta. Nämä ovat purjehtijan mahteja.

Toisinaan tulen kuitenkin mietteliääksi, mahdollisesti liian innokkaasta puheestani saariston maailmasta ja purjehduksen taiteesta. Ehkäpä houkuttelenkin kokemattomia ihmisiä harhaväylille; ihmisiä, jotka varustavat itsensä miellyttäville iltalenkeille ja itsestään hoituville veneille? Sen tähden haluan nyt päättää esitykseni – ja painotan tätä – tuomalla esiin purjehdusurheilun vakavamman puolen. Kyse ei ole vain siitä, että oikaisee purjeet ja kurvaa menemään. Aina on kyse myös siitä, että ajattelee, mitä tekee ja miettii etukäteen, mitä voi olla edessä. Kesätuulet, jotka näyttävät niin lempeiltä, voivat kasvaa voimakkaiksi puhureiksi ja kovaksi merenkäynniksi. Silloin kysytään kestävyyttä ja miehiä, jotka osaavat purjehtia. Meri voi peittyä sumuun. Silloin tarvitaan varmaa harkintaa ja huolellista suunnistamista, navigointia. Purjehdus ei ole mitään leikkiä.

Voidaan nykyaikaisesti ja kylmästi ajatella, että merellä ja ilmassa ovat voimassa vain persoonattomat, fysikaaliset lait. Mutta nämä lait ovat kovia. Merellä voidaan kokeneiden merenkävijöiden tapaan kutsua apuun sellaisia voimia kuin Poseidon, Neptunus, petollinen Ran tai Sjöberg. Kaikilla näillä nimillä on takanaan kuitenkin ankara herra, joka vihaa vuotavia veneitä, huojuvia rikejä ja huolimattomia purjehtijoita. Pitää olla – jotta ollenkaan voi purjehtia – kunnioitusta meren majesteettia kohtaan.

Purjehduksen urheilu voi – kuten kaikki urheilu – olla meille ilon lähde vain, jos sitä harjoittaa tosissaan.

Henrik Ramsay vaimonsa kanssa. (sjöhistoriska.se)
(Suomentajan huomautuksia: Ramsay kuoli heinäkuussa v. 1951 ja oli em. kirjoituksen aikaan n. 65-vuotias, erittäin kokenut ja menestynyt kilpapurjehtija. Hänen kirjoittamansa Purjehtijan muistelmia (1947) (Sommar och Segel, 1946) on eräs parhaita (ellei paras) merikirjoja, mitä Suomessa on koskaan kirjoitettu. Ramsayn purjehdusura oli elämän pituinen ja alkoi jo 1800-luvun lopulla Viipurin lähellä Suomenvedenpohjan vesistöissä. Hän toimi lukuisissa valtiollisissa, purjehduksen ja merenkulun päättävissä tehtävissä Suomen itsenäisyyden alusta asti. Ramsayn syntymästä tulee kuluneeksi 130 vuotta 31.3.2016)