Rööri Björn – parkettien väriläiskä

Hillitön yrittäjä, arvokas raatajaBjörn ei ollut pelaajana kaikista taitavin pallonkäsittelijä, mutta korvasi puutteensa yrittämällä sitäkin lujemmin. Jatkuva raivoisa kaikkensa antaminen teki hänestä yleisön suosikin. Björn innosti kanssapelaajiaan jatkuvalla huutamisella. Lehdistö suhtautui Björnin toilailuihin pääasiassa positiivisesti. Usein lehtien sivuilla lukikin: ”Rööri-show pyöri jälleen.” Luonnollisesti aggressiivinen pelitapa meni välillä ylitse, mikä näkyi Björnin virhetilillä. Joskus hänet jopa ajettiin ulos.

Periksiantamattomuus palkittiin toisinaan yli 20 pisteen peleillä. Parhaimmillaan Björnin kauden pistekeskiarvo oli 9.8. Erityisesti hän kunnostautui kuitenkin syöttäjänä, puolustajana ja vastustajan psyykkaajana. Häntä pidettiin joukkueelleen arvokkaana pelaajana. Björn valittiin myös Työväen Urheiluliiton liittojoukkueisiin pelaamaan Neuvostoliittoon, Itä-Saksaan ja Romaniaan. Lehdistön arvostuksesta kertoi erityisesti valinta lehdistön joukkueeseen vuonna 1962.

Björnistä kehkeytyi eräänlainen kulttihahmo yleisön ja lehdistön piirissä. Työväen Mailapojilta kyseltiin kesätauolla 60-luvun alussa, että pelaako Rööri syksyllä joukkueessa. Tähän TMP:n valmentaja Jaakko Pesonen totesi, että ”…muutoksia ei joukkueessamme tule olemaan, joten ”Rööri” pelaa, harhauttaa, riisuu paitansa ja täyttää äänellään Ruskeasuon hallin!”

 

Omapäinen edistäjäLyhyt sarjakausi ei riittänyt Björnille pelaamishimon tyydyttämiseen. Koska 1950-luvun lopulla Suomen Koripallo- ja Lentopalloliitosta ei ollut toimintaa organisoimaan, otti Björn asiat hoitaakseen. Hän järjesti Helsinkiin kaupunginosien välisen sarjan ja pelasi itse Herttoniemen joukkueessa. Sarjaan ilmoittautui 11 joukkuetta: Herttoniemi, Tapiola, Pohjois-Haaga, Eira, Pakila, Leppävaara, Munkkiniemi, Pasila, Kallio, Töölö ja Sörkka. Kahdessa lohkossa pelatun alkusarjan ja loppusarjan jälkeen mestariksi nousi Munkkiniemi.

Luonnollisena osana 1950-lukua oli Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton sekä Työväen Urheiluliiton väliset hankaukset, joiden pohjalta lehdissäkin mietittiin, miten suhtautua ”Röörin sarjaan”, jossa maajoukkuemiehet saivat otella yksityisen miehen sarjassa. ”Ja mikä järjestö Reino Björn on SKL:n koneistossa?” Pelaajat halusivat vain pelata liittotaustasta riippumatta.

Valmentaja vailla vertaa

Mahtava ääni, huitovat kädet, vihaiset kasvot – koko olemus kuin ärsytetyllä karhulla. Ja nimikin Björn.

Työ- ja peliuran ohella Reino Björn valmensi niin nuoria kuin aikuisten joukkueita. Hän toimi jopa välillä pelatessaan oman joukkueensa huoltajana. Björn johdatti Helsingin Työväen Uimarien naisjoukkueen mestaruudesta mestaruuteen 1960-luvulla kuudesti peräkkäin, joinain vuosina voittamalla kaikki ottelut. Björn totesi, että joukkue harjoitteli ehkä saman verran kuin muut, mutta harjoittelun laatu oli parempi – pelitilanteisiin ja taktiikkaan kiinnitettiin huomiota. Välikausilla pyrittiin harjoittelulla totuttaa nopeaan peliin. HTU:n ohella Björn toimi myös naisten maajoukkuevalmentajana vuosina 1960–62.

Tulisieluiseksi valmentajaksi kuvattu Björn oli aktiivinen osallistuja valmennuskoulutuksissa ja osasi puhua medialle otsikoita innoittavaan tyyliin. ”Joukkueen taktiikka on valittava sen heikoimman, etten sanoisi tyhmimmän jäsenen mukaan”, Björn kiteytti vuoden 1970 MM-kisojen valmennusseminaarin opit. Helsingin Kisa-Toverien kanssa Björn otti tuntumaa myös koripallon Euroopan cupiin 1970-luvun vaihteessa.

Rattopojat rynnistivät

Björn siirtyi valmentamaan vastaperustettua espoolaista Playboysia vuonna 1971. Käytännössä taustalla oli Haukilahden Kisassa vaikuttaneita liikemiehiä, vetäjänään Mikko Marttinen. Ajatuksena oli laajentaa koripallojoukkueen kannattajakuntaa irti maantieteellisestä riippuvuudesta, luoda koripallosta oikea ilmiö ja samalla mainostaa yhteistyökumppaneita. Björnin valintaa valmentajaksi tällaiseen seuraan auttoi varmasti valmennustaitojen ohella hänen maineensa.

Playboysien tie oli menestyksekäs, mutta myös kohuja herättänyt. Playboy-kondomien, Urkki- ja Hymy-lehtien sekä Form-tupakan mainostaminen sytyttivät monenlaisia mielipiteitä. Myöskään strippauksen SM-kisojen järjestämistä ei laskettu urheiluaatteen suurimmaksi merkkipaaluksi. Erikoisin Playboys-kohu syntyi Mallorcan matkasta, joka toi joukkueelle puolen vuoden kansainvälisen pelikiellon käyttäytymishäiriöiden vuoksi. Osa pelaajista totesi hotellin epäjärjestyksen johtuneen kylläkin Manchester Unitedin pelaajista.

Playboys voitti miesten Suomen cupin vuosina 1973–75 sekä Suomen mestaruuden 1974 ja 1976. Taustalla oli toki espoolaista menestyvää koripallokulttuuria, voittihan Honka mestaruuden viidesti peräkkäin vuosina 1968–1972, joten aivan tyhjän päälle uutta toimintatapaa ei levitetty.

Työväen Mailapojat – Playboys ottelu 1970-luvulla.

Lehtileike Playboysin mestaruudesta.

Mielenkiintoista kaudessa 1973 oli se, että yhdysvaltalaiset pelaajat alkoivat ilmestyä suomalaisille kentille. Ylipäätään 1970-luku oli aikakausi jolloin koripallo astui Suomessa maalaiskuntien ja kaupunginosajoukkueiden lajista kohti kaupallista kilpaurheilua. Pelaajia alettiin rekrytoida ja ostaa uudella innolla. Harjoittelu vietiin uudelle tasolle valmennusosaamisen kehittyessä monien muiden lajien mukaisesti. Laji kaupallistui vauhdilla ja Björnin tapaiset väriläiskät vahvistivat lajin laajentumista. Vaikka Playboysista kehkeytyi jopa vihatuin ”ostojoukkue”, oli peiliin katsomista monella muullakin seuralla. Kärkiseurat jakoivat ruskeita kirjekuoria ja muita etuisuuksia kilvan pelaajilleen.

Urheilu-uran ohella Reino Björn teki menestyksekkäästi myös sitä ”oikeaa” työtä. Hän oli Suomen suurimman rintaliivimerkin Figuran johtavia myyjiä Etelä-Suomen alueella, joidenkin lehtijuttujen mukaan jopa tittelillä toimitusjohtaja.

Tämän jutun päätöskuva kiteyttäköön veikeän koripallohahmon Reino Björnin.

 

Kalle RantalaLähteet:

Basket.fi, tilastot.

Urheilumuseon arkisto, Reino Björnin arkisto, lehtileikekokoelma, painotuotteet ja valokuvat.

IS Veikkaaja, 22.4.2008, ”Rattopoikien Retki”, Terho Vuorinen.

Yle – elävä arkisto: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/06/08/koripallon-1950-luku-oli-pantterien-valtakautta