Skip to content

Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994

01.58,16
20.10.2020
Urheilumuseo

Suomen nousu ja uho

Antwerpenin olympiakisojen suomalaisesitykset alkoivat huhtikuun 25. päivänä 1920, kun varatuomari Sakari Ilmanen piirsi luistimellaan pakolliset kuvionsa Palais de Glacen jäähän, ja päättyivät syyskuun 10. päivänä, kun eversti Oskar Vilkama pudotti kenttäratsastuksen päätösosuudella kolme ensimmäistä estettä ja suistui neljännellä itse hevosensa selästä taittaen käsivartensa. Näiden päivien välissä suomalaiset yllättivät koko urheilua seuraavan maailman keräämällä 15 kultamitalia, 10 hopeaa ja 9 pronssia.

Kansojen välisessä vertailussa Suomi sijoittui kolmanneksi, neljänneksi tai viidenneksi riippuen laskentatavasta; varmaa oli, että edelle kokonaiskilpailussa ylsivät vain USA ja Ruotsi. Suurinta ylpeyttä aiheutti se, että yleisurheilussa Suomi saavutti yhdeksän ensi palkintoa, yhtä paljon kuin Amerikan Yhdysvallat.

Maailman pienin suurvalta

On sanottu, että Suomi juostiin maailmankartalle Tukholmassa 1912. Perustellumpaa olisi todeta, että tämä tapahtui Antwerpenissa 1920. Euroopan kartalle oli parissa vuodessa ilmestynyt runsaasti uusia valtioita, joiden lopullinen lukumäärä oli vielä hämärän peitossa, rajoista ja hallitusmuodoista puhumattakaan. Suomi oli näistä pohjoisin ja päässyt jo varsin vakaalle pohjalle. Vastaitsenäistynyt tasavalta oli hankkinut ulkovaltojen hallituksilta poliittisen tunnustuksen, mutta se ei vielä riittänyt seurapiirikelpoisuuteen. Loistava menestys ensimmäisissä sodanjälkeisissä olympiakisoissa nosti Suomen ei ainoastaan uusien maiden epämääräisen joukon yläpuolelle vaan suoraan parhaaseen A-ryhmään. Innokkaimpien mukaan Suomesta oli tullut ”maailman pienin suurvalta” tai vaihtoehtoisesti ”suurin pienvalta”.

Suomen lehdistö tarjoili lukijoilleen maailmalla kirjoitettuja ylistyslausuntoja. New York Journal kirjoitti: ”Olympialaisten kilpailujen koko historian aikana ei ole milloinkaan nähty niin merkillisiä saavutuksia, kuin Suomen saavutukset Antwerpenin olympialaisissa.” Kisakaupungin oma lehti Le Matin: ”Voimakkaana, karaistuna rotuna, joka tuntuu polveutuvan suoraan skandinaavisen muinaistaruston jättiläissankareista, toivat suomalaiset nähtäville ihmeteltävät komealihaksiset urheilijansa.”  Ranskalainen Journal des Débats vahvisti: ”Suomalaisten voitot ovat siis oleellisesti osoittaneet, että tämän Pohjolan karuista oloista elävän kansan erikoisominaisuutta ovat sitkeys ja voima, johon yhtyy notkeus ja vireys.”

Olympiamenestyksen merkityksestä kansalliselle itsetunnolle todisti kisajoukkueen kotiinpaluujuhla, joka keräsi Helsingin satamaan ja kaduille satoihintuhansiin nousseen väkijoukon ja toistui eri puolilla maata sankarien palatessa kotipaikkakunnilleen. Asia oli tunnustettava urheilupiirien ulkopuolellakin. Rehtori Waldemar Ruin myönsi puheessaan Helsingin yliopiston avajaisissa olympiavoittojen edistävän yhteisyydentunnetta ja isänmaallisuutta rohjeten tosin toivoa, ”ettei meidän kansamme suinkaan muodostuisi pelkästään urheilijoiksi, kaikkein vähimmin urheiluhurjastelijoiksi” vaan ”että kansassamme olisi tavattavana yhtä rehellinen valmius tarkkasilmäisesti tuntea ja ansionmukaisesti kunnioittaa henkistä suurtekoa.” (HS 15.9.1920).

Maan johtava urheiluapostoli Tahko Pihkala vastasi Suomen Urheilulehdessä (17.9.): ”Jos valittavanani on kaksi vaihtoehtoa, toisena Suomi, joka tieteen alalla nipin napin pystyy seuraamaan ulkomaitten jäljissä, mutta jonka nuoriso jokapäiväiseen käytännölliseen työhön liittyvissä ja niiden vastapainona olevissa karkaisevissa kisoissa kasvaa jänteväksi ja tavoiltaan puhtaaksi, toisena taas Suomi, joka nuorisoineen kulkee niin pahassa kuin hyvässäkin kultuurin eturivissä, niin edellisen Suomen valitsen.”

Voitokas olympiajoukkue saapui Helsingin satamaan Ariadne-laivalla 2.9.1920. Kuva: Urheilumuseo

Loistava tulevaisuus

Antwerpenin menestys valoi vankkaa uskoa Suomen urheiluun. Yleisurheiluun ja painiin ei jäänyt juurikaan parantamisen varaa, mutta muissakin lajeissa tulevaisuus nähtiin kirkkaana. Arvo Aaltosen voittamille uintimitaleille tulisi varmasti jatkoa, jahka vain maahaan saadaan rakennettua ensimmäinen uimahalli. Monta palkintoa oli Antwerpenissa sitä paitsi menetetty epäonnen tai vääryyksien vuoksi – mikäli suomalaisten omiin kisaraportteihin oli uskomista: Yrjö Valkama olisi varmasti ottanut mitalin uimahypyissä ilman kieroa tuomaripeliä. Rudolf Ekström olisi voittanut kultaa painonnostossa, ellei häntä olisi jätetty ilman avustajaa kisakaupunkiin kaikkien muiden suomalaisten lähdettyä kotimatkalle. Eversti Vilkamakin olisi hyvin todennäköisesti kyennyt voittamaan ratsastuskilpailun, jos olisi vain pysynyt hevosen selässä, kuten Yrjö Halme kisakirjassaan arvioi. Optimismin ilmapiiriä vahvisti sekin, että runsaat pari viikkoa olympiajoukkueen kotiinpaluun jälkeen Suomi pystyi ensi kertaa päihittämään Ruotsin jalkapallossa.

Uho ei rajoittunut vain urheiluun. Olympiavuonna 1920 nuori Suomen valtio pullisteli lihaksiaan useaan eri suuntaan. Neuvosto-Venäjän kanssa käytyjen neuvottelujen tuloksena allekirjoitettiin 14.10. Tarton rauha, jossa Suomi sai vaatimansa Petsamon ja pääsyn Jäämerelle. Tämä ei kaikille riittänyt, ja sopimus tuomittiin oikeiston taholla ”häpeärauhaksi”. Suomen ja Ruotsin välejä kiristänyt kiista Ahvenanmaasta kärjistyi kesällä 1920, kun vetoomuksen Ruotsin kuninkaalle vieneet separatistijohtajat pidätettiin ja tuomittiin maanpetoksesta kuritushuoneeseen. Presidentti Ståhlberg armahti miehet myöhemmin, mutta lehtikirjoitukset kiihottivat mieliä molemmin puolin Pohjanlahtea juuri Antwerpenin kisapäivien aikana. Norjankin lehdissä peloteltiin Suomen havittelevan Ruijan valtaamista.

Ruotsi oli Suomen urheilulle oppimestari, mittapuu ja päävihollinen. ”Antwerpenin kisojen päämerkitys meille suomalaisille on siinä, voitammeko Ruotsin varsinaisissa stadionkilpailuissa”, kuten Helsingin Sanomien rahankeruuvetoomuksessa todettiin kisojen alla (31.7.1920). Yleisurheilussa samoin kuin painissa tavoite toteutui loistavasti. Kokonaisuutena Ruotsi oli kuitenkin edellä miltei koko muuta maailmaa lajissa kuin lajissa: ruotsalaisurheilijat keräsivät Antwerpenissa peräti 64 mitalia 13 eri urheilumuodossa.

Pahansisuinen lietsonta oli alkanut jo Tukholman olympiakisoissa 1912 ja Antwerpenin tiimoilla kierroksia lisättiin. Suomalaislehdistö höysti omien urheilijoiden voitontarinoita vahingoniloisilla maininnoilla ruotsalaisten epäonnistumisista. Suosittuja aiheita olivat myös ruotsalaisten junailemat tuomaripäätökset tai sääntömuutokset suomalaisten pään menoksi. Erityinen maalitaulu oli juoksija Edvin Wide, joka edusti Antwerpenissa Ruotsia vaihdettuaan kansalaisuutta. Wide rinnastettiin ahvenanmaalaisiin maanpettureihin, vaikka hän oli kotoisin Kemiöstä.    

Edvin Wide oli suomalaisten suosikkivastustaja 1920-luvulla. Kemiöläissyntyinen kestävyysjuoksija juoksi Ruotsille neljä olympiamitalia vuosina 1924 ja 1928, mutta hävisi joka kerralla Paavo Nurmelle, Ville Ritolalle tai molemmille. Kuva: Wikimedia Commons

Aidan toisella puolella

Voitonjuhliin ei kuitenkaan liittynyt koko kansa: toinen puoli urheilevaa Suomea yritti kovasti olla tempautumatta tunnelmaan. Vuoden 1918 sodassa hävinneellä puolella olleiden ja Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitosta (SVUL) erotettujen seurojen perustama Työväen Urheiluliitto (TUL) torjui ”porvarilliset” olympiakisat. Työväen Urheilulehti kommentoi kisajoukkueen paluujuhlia otsakkeella ”Valkoista komentoa” seuraavasti: ”Antwerpenissa saavutetun menestyksen turvin yrittävät porvarillisen urheiluliiton johtoherrat kyllä nostattaa liittoansa jälleen jaloilleen ja pysyttää siellä edelleen työläisiä. Mutta tämä on oleva turhaa työtä. Porvarillinen urheiluliitto potee vähäverisyyttä, koska suuret joukot ovat ja pysyvät siitä erillään.”

Omalle liitolleen uskollisina pysyneille työläisurheilijoille oli tarjolla vaihtoehto. TUL perusti keskieurooppalaisten toveriliittojensa kanssa työläisurheiluinternationaalin, jonka suojissa järjestettiin Prahassa kesällä 1921 ensimmäiset ”työläisten olympialaiset”. TUL lähetti matkaan kovien kotimaisten karsintojen pohjalta 22 yleisurheilijan valiojoukon, jonka oli määrä vastata porvarien saavutuksiin Antwerpenissa. Tämä onnistui liiankin hyvin, sillä muiden maiden toverit eivät olleet varautuneet kilpaurheiluun juuri lainkaan. Ohjelmassa Prahassa oli lähinnä voimistelunäytöksiä, ja suomalaiset saivat kisailla palkinnoista milteipä vain keskenään.

Nolohkon alun jälkeen työläisolympialaiset käynnistyivät toden teolla Frankfurtissa 1925. Suurimittaiset kisat järjestettiin vielä 1931 Wienissä ja vuonna 1937 Antwerpenissa, 17 vuoden takaisilla olympianäyttämöillä. Suomen TUL keräsi aina eniten palkintoja yleisurheilussa, vaikka menetti jatkuvasti huippunimiään porvariliiton ja ”oikeiden” olympiakisojen puolelle.

Nuori Tapio Rautavaara heitti toiseksi Antwerpenin työläisolympiakisojen keihäskilpailussa 1937. Kuva: Urheilumuseo

Pariisiin ja pitemmälle

Antwerpenissa saavutetut asemat oli pidettävä. Tahko Pihkala hahmotti tärkeimpiä tehtäviä tuoreeltaan Suomen Urheilulehdessä (14.9.1920): Helsinkiin oli rakennettava olympiakisojen arvoinen stadion, maahan perustettava valtakunnallinen liikunto-opisto, lajiliitot oli vapautettava SVUL:n holhouksesta ja poliittisen raja-aidan yli oli ainakin pyrittävä sovintoon. Valtiovaltakin oli saatettava myötämielisemmäksi urheilulle, olihan Antwerpenin kisamatka jouduttu kustantamaan yksityisin lahjoitusvaroin.

Nopeimmin toimi yllättäen julkinen valta. Urheilu- ja voimistelutilaisuudet vapautettiin raskaasta yli 30 prosentin huviverosta joulukuussa 1920. Kesällä 1920 perustettu valtion urheilulautakunta ryhtyi jakamaan määrärahoja urheilujärjestöille, myös TUL:lle. Avustuksen suuruus määräytyi lautakunnan ohjesäännön (1924) mukaan siitä ”… missä määrin kunkin toiminta on ollut omiansa edistämään kansanterveyttä, tottumusta kuriin ja järjestykseen sekä kansalaiskuntoa sekä missä määrin kukin niistä tekee edullisella tavalla Suomea tunnetuksi ulkomailla.” Pariisin olympiamatkaa 1924 varten valtio myönsikin 750 000 markkaa Olympiakomitean anottua miljoonaa.

Muut Tahkon esittämät tavoitteet toteutuivat pitemmällä aikavälillä. Vuonna 1920 perustettu Oy Stadion Ab joutui lakkauttamaan toimintansa kerättyään vain kolmanneksen tavoittelemastaan osakepääomasta. Stadion-säätiö saatiin perustettua vasta 1927, ja Olympiastadion vihittiin käyttöön 1938. Suomen Urheiluopisto näki päivänvalon 1927 ja siirtyi nykyiseen toimipaikkaansa Vierumäellä kymmenen vuotta myöhemmin. SVUL hajautettiin erikoisliittoihin 1930-luvun alkuvuosina. Pihkalan neljäs idea, amerikkalaistyylisen yliopistourheilun juurruttaminen Suomeen, ei koskaan toteutunut. Vaikeaksi osoittautui myös poliittisen urheilukentän eheytys: TUL:n urheilijat tulivat mukaan olympiakisoihin vasta Lontoossa 1948.

Neljän vuoden päästä oli jälleen aihetta juhliin: Pariisin olympiakisoissa 1924 Suomen mitalimäärä nousi vielä kolmella 37:ään, vaikkakin kultamitalien määrä laski yhdellä neljääntoista. Antwerpenissa hankittuja asemia pystyttiin puolustamaan, mutta niistä ei päästy etenemään: miltei kaikki palkinnot tulivat edelleen yleisurheilusta ja painista, ja peräti yhdeksän mitalia oli kahden poikkeusyksilön, Paavo Nurmen ja Ville Ritolan ansiota. Suomi oli edelleen urheilun suurvalta, mutta rajat olivat tulleet vastaan.

Uusiin voittoihin: Suomen olympiajoukkue lähtee kansanjoukkojen hurratessa Helsingin asemalta kohti Turussa odottavaa laivaa ja Pariisin kisoja 1924. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Vesa Tikander

12-osaisen sarjan aiemmat ovat luettavissa omilla sivuillaan verkkosivuillamme.