Skip to content

Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994

01.58,16
10.05.2013
Urheilumuseo

Televisio ja jalkapallo – näin ne sovitettiin yhteen 60- ja 70-luvuilla

Vanhempani hankkivat television kotiimme Helsingin Hämeentielle juuri ennen Rooman olympiakisoja 1960. Kuuluimme siis niiden noin 100 000 muun kotitalouden piiriin, joilla tuohon aikaan oli televisio. Viisivuotiaana ei mielikuvia kuitenkaan muistiin juuri tarttunut. Tai yksi kylläkin. Raivostuin pikkupojan kiihkeydellä kun Eeles Landström pudotti seiväshypyssä riman kolme kertaa. Tai ainakin näin minulle on kerrottu.

Eeles Landström saavutti Roomassa 1960 pronssimitalin, ainoan yleisurheilumitalimme.  Ainoasta kultamitalististamme Eugen Ekmanista sen sijaan ei ole jäänyt tuolta ajalta
minkäänlaista mielikuvaa. Kai hänenkin suorituksensa TV-lähetyksessä kuitenkin näytettiin. Yleisurheilussa mitalit olivat paljon tärkeämpiä ja arvokkaampia kuin voimistelussa, ainakin pikkupojan mielestä.

Intohimoni jalkapalloilua kohtaan heräsi toden teolla vuonna 1968. Suosikkiseuraksi valikoitui Manchester United, joka voitti Euroopan Cupin finaalissa Benfican 4-1. Tosin minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, että ottelu olisi näytetty Suomen televisiossa. Ennen finaalia olin kuitenkin lukenut lehdestä Unitedin joukkueen traagisesta lento-onnettomuudesta Münchenin kentällä vain kymmenen vuotta aikaisemmin. Kyseessä oli joukkue, jolla oli mahtava tarina.

Olin varma, että lehti josta artikkelin luin, olisi ollut Veikkaaja. Selatessani nyt Veikkaajan vuosikertaa vuodelta 1968 ei mainittua artikkelia kuitenkaan löytynyt. Sarjavoittajien Euroopan Cupin finaalista löytyi pelkästään lopputulos. Veikkaajan 4.6.1968 ilmestyneen numeron olivat lähes täysin vallanneet kotimaiset jalkapallosarjat, edellisen viikon julkkisjuorut ja naisten muoti.

Veikkaajakin uudistui sitten 1971 Veikkaus–Lotto -lehdeksi, jonka kannessa komeilivat Englannin I divisioonan joukkueiden värikuvat ja sisäsivuilla esimerkiksi kirjeenvaihtaja Eric Battyn asiantuntevat artikkelit.

Vaikka Veikkaajan ilmestymispäivä oli yleensä maanantai, sai sen lehtipisteistä aikaisintaan tiistaina. Englannin viikonloppupelien kokoonpanoja sai siis odotella kolmisen päivää. Aina ne kuitenkin lehdestä löytyivät. Syventävää tietoa englantilaisesta jalkapallosta etsittiin sitten esimerkiksi  Shoot -lehdestä. Englantilaisen jalkapalloilun raamattuna pidettävä
Rothmans Football Yearbook ilmestyi ensimmäisen kerran kaudeksi 1970-71. Sen ostamiseen nuorukaisilla oli kuitenkin harvoin varaa.

1960- ja 1970 -lukujen vaihteesta  lähtien  lauantai-iltapäivien kohokohta oli TV 2:n Englannin ensimmäisen divisioonan ottelu. Valioliigan alku oli vielä hamassa tulevaisuudessa ja televisionkin  lähetykset yleensä mustavalkoisia. Väritelevision aika koitti kotonani vasta 1972, joten Virénin ensimmäiset kultamitalijuoksut  onneksi näin sitten väreissä.

En tarkalleen muista kuka otteluita 1960-luvun viimeisenä vuotena selosti, mutta 1970 -luvun alkupuolelta  lähtien selostajana oli varmasti Aulis Virtanen. Näin jälkikäteen ajateltuna Virtasen selostukset olivat todellista taidetta. Otteluista ei etukäteen tiedetty juuri mitään ja esitettävä ottelu saattoi vielä viime hetkillä vaihtua. Ottelun alussa Virtanen keskittyikin kertomaan katsojille miten mustavalkoisessa lähetyksessä toisen joukkueen tummansinisen paidan erottaa toisen tummanpunaisesta. Ei tietenkään mitenkään. Kun vielä kummankin joukkueen housut olivat valkoiset, oli joukkueiden peliasujen ainoa ero pelisukissa. Toisen joukkueen sukissa oli raidat, toisen ei.

Jos näytettävä ottelu oli vaihtunut juuri ennen lähetyksen alkua, olisi jopa joukkueiden selvittäminen ollut vaikeaa. Ainakin kerran Aulis Virtanen joutui toteamaan selostaneensa koko ensimmäisen puoliajan joukkueet väärinpäin. Ottelun lopputulos meni siis kuitenkin sitten oikein. Vaikeassa selostustilanteessa kuului katsojille hyvin tulitikun raapaisu ja Virtasen ensimmäiset henkisavut. En tarkalleen tiedä mistä Aulis Virtanen joukkueiden kokoonpanot kaivoi esille. Hänen asiantuntemuksensa  oli joka tapauksessa  melkoinen.

Äitini isä oli innokas vakioveikkaaja, ja 1970-luvulla täytimme kupongin yleensä yhdessä. Vuosittain ilmestyneessä Veikkaajan käsikirjassa annettiin jopa ohjeita joukkueiden ääntämisasusta.  Aasnäl, Bläkböön, Tschelsii  ja Livöpuul tulivat tälläkin tavalla tutuiksi. Minulla ei ole muistikuvaa kuitenkaan siitä miten esimerkiksi Middlesbrough ehdotettiin äännettäväksi.

Pekka Honkanen