Skip to content

Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007

01.07,00
10.05.2013
Urheilumuseo

Televisio ja jalkapallo – näin ne sovitettiin yhteen 60- ja 70-luvuilla

Vanhempani hankkivat television kotiimme Helsingin
Hämeentielle juuri ennen Rooman olympiakisoja 1960. Kuuluimme siis niiden noin
100 000 muun kotitalouden piiriin, joilla tuohon aikaan oli televisio.
Viisivuotiaana ei mielikuvia kuitenkaan muistiin juuri tarttunut. Tai yksi kylläkin. Raivostuin pikkupojan kiihkeydellä
kun Eeles Landström pudotti seiväshypyssä riman kolme kertaa. Tai ainakin näin
minulle on kerrottu.

Eeles Landström saavutti Roomassa 1960 pronssimitalin,
ainoan yleisurheilumitalimme.  Ainoasta
kultamitalististamme Eugen Ekmanista sen sijaan ei ole jäänyt tuolta ajalta
minkäänlaista mielikuvaa. Kai hänenkin suorituksensa TV-lähetyksessä kuitenkin
näytettiin. Yleisurheilussa mitalit olivat paljon tärkeämpiä ja arvokkaampia
kuin voimistelussa, ainakin pikkupojan mielestä.
Intohimoni jalkapalloilua kohtaan heräsi toden teolla vuonna 1968. Suosikkiseuraksi
valikoitui Manchester United, joka voitti Euroopan Cupin finaalissa Benfican
4-1. Tosin minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, että ottelu olisi näytetty
Suomen televisiossa. Ennen finaalia olin kuitenkin lukenut lehdestä Unitedin
joukkueen traagisesta lento-onnettomuudesta Münchenin kentällä vain kymmenen
vuotta aikaisemmin. Kyseessä oli joukkue, jolla oli mahtava tarina.
Olin varma, että lehti josta artikkelin luin, olisi ollut
Veikkaaja. Selatessani nyt Veikkaajan vuosikertaa vuodelta 1968 ei mainittua
artikkelia kuitenkaan löytynyt. Sarjavoittajien Euroopan Cupin finaalista
löytyi pelkästään lopputulos. Veikkaajan 4.6.1968 ilmestyneen numeron olivat
lähes täysin vallanneet kotimaiset jalkapallosarjat, edellisen viikon julkkisjuorut
ja naisten muoti.
Veikkaajakin uudistui sitten 1971 Veikkaus–Lotto -lehdeksi,
jonka kannessa komeilivat Englannin I divisioonan joukkueiden värikuvat ja sisäsivuilla
esimerkiksi kirjeenvaihtaja Eric Battyn asiantuntevat artikkelit.
Vaikka Veikkaajan ilmestymispäivä oli yleensä maanantai, sai
sen lehtipisteistä aikaisintaan tiistaina. Englannin viikonloppupelien
kokoonpanoja sai siis odotella kolmisen päivää. Aina ne kuitenkin lehdestä
löytyivät. Syventävää tietoa englantilaisesta jalkapallosta etsittiin sitten
esimerkiksi  Shoot -lehdestä. Englantilaisen jalkapalloilun raamattuna pidettävä
Rothmans Football Yearbook ilmestyi
ensimmäisen kerran kaudeksi 1970-71. Sen ostamiseen nuorukaisilla oli kuitenkin
harvoin varaa.
1960- ja 1970 -lukujen vaihteesta  lähtien  lauantai-iltapäivien kohokohta oli TV 2:n
Englannin ensimmäisen divisioonan ottelu. Valioliigan alku oli vielä hamassa tulevaisuudessa ja televisionkin  lähetykset
yleensä mustavalkoisia. Väritelevision aika koitti kotonani vasta 1972, joten
Virénin ensimmäiset kultamitalijuoksut  onneksi näin sitten väreissä.
En tarkalleen muista kuka otteluita 1960-luvun viimeisenä vuotena selosti,
mutta 1970 -luvun alkupuolelta  lähtien selostajana oli varmasti Aulis
Virtanen. Näin jälkikäteen ajateltuna Virtasen selostukset olivat todellista
taidetta. Otteluista ei etukäteen tiedetty juuri mitään ja esitettävä ottelu
saattoi vielä viime hetkillä vaihtua. Ottelun alussa Virtanen keskittyikin
kertomaan katsojille miten mustavalkoisessa lähetyksessä toisen joukkueen
tummansinisen paidan erottaa toisen tummanpunaisesta. Ei tietenkään
mitenkään. Kun vielä kummankin joukkueen housut olivat valkoiset, oli joukkueiden peliasujen ainoa ero pelisukissa. Toisen joukkueen sukissa oli raidat, toisen ei.
Jos näytettävä ottelu oli vaihtunut juuri ennen lähetyksen
alkua, olisi jopa joukkueiden selvittäminen ollut vaikeaa. Ainakin kerran Aulis
Virtanen joutui toteamaan selostaneensa koko ensimmäisen puoliajan joukkueet
väärinpäin. Ottelun lopputulos meni siis kuitenkin sitten oikein. Vaikeassa
selostustilanteessa kuului katsojille hyvin tulitikun raapaisu ja Virtasen
ensimmäiset henkisavut. En tarkalleen tiedä mistä Aulis Virtanen joukkueiden
kokoonpanot kaivoi esille. Hänen asiantuntemuksensa  oli joka tapauksessa  melkoinen.
Äitini isä oli innokas vakioveikkaaja, ja 1970-luvulla
täytimme kupongin yleensä yhdessä. Vuosittain ilmestyneessä Veikkaajan käsikirjassa annettiin jopa
ohjeita joukkueiden ääntämisasusta.  Aasnäl, Bläkböön, Tschelsii  ja
Livöpuul
tulivat tälläkin tavalla tutuiksi. Minulla ei ole muistikuvaa kuitenkaan
siitä miten esimerkiksi Middlesbrough ehdotettiin äännettäväksi.
Pekka Honkanen