Skip to content

Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994

01.58,16
29.05.2019
Urheilumuseo

Torilla tavattiin taas

”Tavallista on, että urheilusankari esitetään Suomen edustajana ja kyseisen urheilulajin perinteiden jatkajana. Saavutuksen arvoa nostaa, jos se voidaan nähdä historiallisessa perspektiivissä”, kiteytti Kalle Virtapohja väitöskirjassaan journalistisen draaman asettelua urheilusankaruuden yhteydessä.

Kun urheilijat kajauttavat Maamme-laulun huutamisesta pihisevin äänihuulin noin 2,5 miljoonan kansalaisen katsellessa sitä televisiosta, Puolustusvoimain lentokoneet saattelevat joukkueen kotimaahan ja lopulta kansa hiljentyy kyynelehtimään Paula Vesalan esittämää Finlandiaa, ollaan syvällä kansallisen kulttuurin ytimessä. Urheilusankaruus tosiasiallisessa kansallispelissä, ja siinä osana oleminen on monelle merkityksellinen kokemus.

Paula Vesala – Finlandia, kansanjuhlasta 27.5.2019

Kun menestyksekkäät olympiajoukkueet saapuivat sankareina 1920-luvulla, joukkueet otettiin vastaan torilla, ja juhlat olivat esimerkiksi Pallokentällä. Olympiamenestyksen hiivuttua toritapaamiset jäivät. Vasta 1990-luvulla ilmiö palasi kunnolla, kun Jokerit juhli Suomen mestaruutta Senaatintorilla 1994 noin 20 000 kannattajan kera. Siitä se idea sitten lähti. Torilla tavataan -slogan vakioitui puhekieleen vuonna 1996, kun se oli Suomen jääkiekon MM-joukkueen iskulause. Tässä välissä kerittiin todellakin tavata toreilla, kun Suomi otti miesten jääkiekon ensimmäisen maailmanmestaruutensa 1995. Yötä myöten juhlinut kansa sai saatella joukkuetta virallisiin torijuhliin niin Helsingissä kuin Tampereella. Helsingissä juhlat keräsivät jopa sata tuhatta ihmistä.

Tampereen torijuhla 9.5.1995. Raimo Summanen, Timo Jutila ja Raimo Helminen nauttivat kansansuosiosta Tampereen Raatihuoneen parvekkeella. Kuva: Suomen Jääkiekkomuseo / Veli-Matti Parkkinen.

Juhlahumu syntyi sekä urheilullisin ansioin että yhteiskunnan muutoksessa. Jääkiekosta oli 1970–90-lukujen aikana kuoriutunut suomalaisen urheilun johtotähti, sillä sen kehitysaskeleet verrattuna muihin kansainvälisesti pelattuihin pallopeleihin olivat vertaansa vailla, erityisesti olosuhdekehityksen myötä, ja ylipäätään joukkuelajit ohittivat suosiossa yksilölajit. Jäähalleja nousi jatkuvasti lajin edistäjien taitavan verkostoitumisen myötä, ja toisaalta laji ammattimaistui vauhdilla, samalla kun 1980-luvun nousukaudella taloudelliset resurssit kasvoivat – urheiluviihteestäkin saatiin kehitettyä jollain tasolla toimivaa bisnestä, ja Suomi saavutti myös ensimmäiset arvokisamitalit niin miehissä kuin naisissa.

Lama 1990-luvun alussa sinetöi jääkiekon aseman Suomen urheilupalapelin vaikuttavimpana osana, sillä lajilla oli resurssit selviytyä lamasta paremmin kuin muilla. MM-kotikisat 1991 ja Turun suurhalli eivät tuoneet toivottua arvokisamenestystä, mutta sen sijaan huomattavat taloudelliset resurssit juuri oikealla hetkellä. Liittyminen Euroopan Unioniin uhkasi kansallista itsenäisyyttä ja identiteettiä, mikä loi tarvetta suomalaisuuden korostamiselle ja ilmentämiselle 1990-luvun puolivälissä, ja toki sen jälkeenkin.

Siksi ei ollutkaan ihme, että lisää viihteellisyyttä urheiluun tuoneen Jokereiden pohjustama torijuhlakonsepti ja jääkiekon maailmanmestaruus loivat yhdistelmän, josta toukokuussa 1995 seurasi kaikkien aikojen karnevaali lamasta toipuvassa, osan itsenäisyydestään EU:lle antaneessa maassa.

Unohtaa ei sovi Yleisradion merkitystä juhlahumun synnyssä. Väritelevisio oli jo lähes joka kodissa, ja Yle näkyi kaikille. Yle sai jääkiekon MM-kisojen televisiointioikeudet itselleen usean vuoden tauon jälkeen juuri 1995. Ylellä konseptoitiin koko MM-tuotanto uudella tavalla ja tuotiin esimerkiksi studio pelien yhteyteen aiempaa vahvemmin. Suursuosiota keränneen Kummeli-tv-sarjan Olli Keskinen toimi studioisäntänä ja Sakari Pietilä piirsi fläppitaululle pelikuvioita. Musiikkivalinnoilla ja koosteilla korostettiin ja toistettiin turnauksen kohokohtia. Antero Mertaranta sinetöi lähetysten osumisen maaliin tunnelatauksellaan, kun taas kuvat poskimaalein, leijonapaidoin ja Suomen lipuin koristautuneista faneista vahvistivat kansallistunnetta. Mikä edes olisi ollut parempi loppuotteluvastus kuin Ruotsi? Lopulta Puolustusvoimat saattoi kansallissankareiksi kohotetut Leijonat hävittäjillään maahan, olivathan ruotsalaisetkin tehneet niin omille sankareilleen.

Maailmanmestaruusjuhlat 2011 ja 2019 ovat toisintaneet vuoden 1995 tapahtumia varsin vahvasti, tietysti oman aikakautensa vivahtein – television rinnalle on noussut internet ja 2010-luvulla erityisesti sosiaalinen media, joka on tuonut valtavaa kirjavuutta ihmisille välittyviin sisältöihin. Ilmiöt muuttuvat viraaleiksi valtavan nopeasti. Väkeä on somen tuijottamisesti huolimatta riittänyt spontaaneihin yöjuhliin ja virallisiin kansalaisjuhliin. Tai ehkä juuri siksi – otan selfien, siis olen.

Jääkiekon maailmanmestaruuden juhlintaa Havis Amandalla 7.5.1995. Kuva: Matti Niemi, Helsingin kaupunginmuseo.
Aitoa iloa Havis Amandan läheisyydessä 2011. Kuva, joka kiteytti yölliset maailmanmestaruusjuhlat vuoteen 2019 saakka. Kuva: Sami Kero.
Havis Amandalle maailmanmestaruuskeväät ovat rankkoja, sillä vapun ohella se saa kestää yöjuhlien riemut. Maalausta muistuttava tunnelmakuva maailmanmestaruuden ratkettua 2019. Kuva: Lassi Rinne.

Pitkä tauko mestaruuksien välillä on tarkoittanut myös sitä, että voitto ja juhlat ovat olleet sukupolvikokemuksia, sillä riittävän monta uutta ikäluokkaa on noussut siihen ikään, jossa identiteetti vahvistuu ja erittäin vahvoja muistoja syntyy – jääkiekon maailmanmestaruus on huuma, jossa haluaa olla mukana. Se on lupa juhlia. Mikäli Suomi voittaisi maailmanmestaruuden vuosittain, saattaisi siitä hävitä mystiikkaa ja latausta. Taasko pitäisi lähteä torille?

Kalle Rantala