Skip to content

Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994

01.58,16
13.12.2019
Urheilumuseo

Unohdettu urheilupyhättö

Helsingin Pohjoisrannassa tänä päivänä kävellessä ei ensimmäiseksi tule mieleen, että täällä sijaitsi joskus yksi suomalaisen talviurheilun keskuksista. Tehdessäni jääurheiluun liittyvää osiota ensi vuonna Olympiastadionilla avautuvaan näyttelyymme huomasin Pohjoissataman nimen nousevan jatkuvasti esiin luistelu-urheilun varhaishistoriassa. Selvittelin vähän lisää. Avautui näkymä ainakin itselleni aiemmin melko tuntemattomaan osaan Suomen ja Helsingin urheiluhistoriaa. Tervetuloa mukaan matkalle!

Talvella 1873 joukko helsinkiläisiä ylioppilaita aurasi merenjäälle radan. Rata sijaitsi Tervasaaren eteläpuolella, hieman Katajanokan puuhökkeleistä pohjoiseen. Ajatuksen nuoret miehet lienevät saaneen kaupungin muista, tilapäisemmistä jääkentistä. Eri puolille Helsingin merenrantoja oli jo 1850-luvulta lähtien aurattu talvisin kenttiä luistelua varten. Vuonna 1875 Pohjoissataman rata siirtyi samana vuonna perustetun Helsingfors Skridskoklubbin (HSK) omistukseen.

Pohjoissataman luistinrata kuvattuna 1920-luvulla. Etualalla 1891 valmistunut Halkolaituri. Kuva: Harald Rosenberg, Helsingin kaupunginmuseo

HSK vastasi Pohjoissataman radan kunnossa pitämisestä ja peri sisäänpääsystä maksun. Kassa kilisi mukavasti, sillä 1870-luvun aikana luisteluinnostus kasvoi Helsingissä vauhdilla. Inspiraatiota luisteluharrastukseen levitti kaupungissa useasti vieraillut maailmantähti Jackson Haines. Yhdysvaltalainen tanssija ja ”taideluistelija” villitsi tempuillaan katsomoihin pakkaantunutta kansaa. Nykymittapuulla väkeä tuskin oli paljoa, joitakin satoja, mutta eipä ihmisiä asunut koko kaupungissakaan kuin vajaat 30 000. Useissa heistä Hainesin taituruus sytytti kipinän, jota lietsottiin talvisin Pohjoissatamassa.

Jackson Haines. Kuva: Urheilumuseo

Luistelu kelloa tai kilpakumppania vastaan, tai jäällä tanssien, kasvoi osaksi talvisen Helsingin nuorta kaupunkikulttuuria. Helsingin lisäksi luistelu sai jalansijaa Viipurissa, jonne luisteluseura oli ehditty perustaa jo vuotta ennen Helsinkiä (Viborgs Skridskoklubb, 1874). Salakkalahden jäällä sijainnut rata valaistiin jo 1884. Hackman & Co perusti Viipurin lähistölle Nurmin kylään 1875 tehtaan, jossa alettiin valmistaa kenkään kiinnitettäviä luistinteriä. Näillä valmistuspaikkakuntansa mukaan ”nurmiksina” tunnetuilla luistimilla useampi sukupolvi suomalaisia oppi tulevina vuosikymmeninä luistelemaan.

Nurmis-luistimet 1920-luvulta.
Pohjoissatama 1890-luvulla. Keskellä sotilassoittokunta musisoimassa, taustalla kelkkamäki, joita oli usein ratojen yhteydessä. Radalla sijainneissa puurakennuksissa oli mm. vaatteiden säilytystiloja ja mahdollisuus ostaa virvokkeita. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Luistelu oli urbaani urheilumuoto, jota harrasti erityisesti kaupunkien ruotsinkielinen säätyläistö. Se oli talvista huvitusta ja ajanvietettä niille, joilla ylimääräistä aikaa oli, eli vain pienelle osalla Suomen väestöstä. Kasvualustaltaan luistelu erosi selvästi talven kuningaslajista, hiihdosta. Suurin osa suomalaisista asui maaseudulla, jossa sukset olivat ikimuistoisista ajoista lähtien käytetty matkanteon ja ravinnon hankkimisen apuväline. Keskiajan Suomen rannikkoalueilla liikuttiin toki luistimillakin, joita valmistettiin muun muassa hevosen tai naudan reisiluusta. Suksiin verrattavaa merkitystä luistimilla ei kuitenkaan ollut, yksinkertaisesta syystä. Suomen järvien jäitä peitti talvisin yleensä lumivaippa, jolla liikkui sujuvammin suksilla.

Luistelu-urheilulla oli siis aluksi yläluokkainen leima. Näistä luokista ponnistivat myös ensimmäiset tähtiurheilijat. Tyyppiesimerkkeinä maininnan ovat ansainneet kolme nimeä: Nadja Franck, Gustaf Estlander ja Fredrik Wathén. Näitä kolmea jääurheilun uranuurtajaa yhdisti sosiaalisen taustan lisäksi asuinpaikka: he syntyivät Helsingissä 1860–1870-luvuilla, hioivat taitojaan Pohjoissatamassa ja jättivät pysyvän jäljen Suomen urheiluhistoriaan. Nadja Franck teki 1880- ja 1890-luvuilla loisteliaan kansainvälisen uran taitoluistelijana – ja mikä merkittävää, osan siitä ammattilaisena. Aatelissukuun syntynyt Gustaf Estlander, joka tunnetaan paremmin arkkitehtinä ja purjehtijana, voitti Pohjoissatamassa 1898 pikaluistelun Euroopan mestaruuden HSK:n järjestämissä EM-kisoissa. Hänestä tuli näin ensimmäinen suomalainen arvokisavoittaja. Kolme vuotta myöhemmin Fredrik Wathénista tuli pikaluistelun MM-kisoissa Tukholmassa ensimmäinen suomalainen maailmanmestari.

1900-luvun alussa Helsinki kasvoi vauhdilla, ja jääurheilun sosiaalinen koostumus monimuotoistui työläistaustaisten urheilijoiden myötä. Myös lajikirjo laajeni, kun aluksi hockeynä tai bandynä tunnettu joukkuelaji jääpallo saapui Suomeen. Uutuuslaji levisi Suomeen Pietarista ja juurtui ensin Viipuriin. Viipurissa liikemies Otto Wächter järjesti jo 1890-luvun lopulla kansainvälisiä – eli pietarilaisten ja viipurilaisten seurojen välisiä – jääpallo-otteluita. Ensimmäisen Suomen mestaruuden voitti talvella 1908 kuitenkin helsinkiläinen Polyteknikkojen Urheiluseura, josta tuli näin ensimmäinen palloilulajin Suomen mestari – jalkapallossa Suomen mestaruus ratkottiin ensimmäisen kerran vasta seuraavana kesänä.

Wiborgsbladetissa julkaistiin 31.3.1899 ilmoitus suuresta hockeykilpailusta tulevana pääsiäisenä. ”Hockey” viittaa tässä nimenomaan jääpalloon, eikä esimerkiksi jääkiekkoon.

Jääpallo-ottelu Pohjoissatamassa 1910-luvulla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Itsenäisen Suomen ensimmäisessä urheilun suurtapahtumassa, vuoden 1919 Talvikisoissa, pika- ja taitoluistelukilpailut järjestettiin luonnollisesti Pohjoissatamassa. Voittajien joukossa olivat muun muassa jäätanssijat Walter ja Ludowika Jakobsson sekä pikaluistelijat Clas Thunberg ja Julius Skutnabb. Saksalaislähtöistä Ludowika Jakobssonia lukuun ottamatta kaikki heistä olivat syntyneet Helsingissä ja kilpailivat siis kotijäällään. Seuraavana talvena Jakobssoneille järjestettiin Pohjoissatamasta oma harjoitusalue, joka suunniteltiin samankokoiseksi kuin tulevan kevään olympia-areena Antwerpenissä. Jakobssonien aikansa mittapuulla ammattimainen harjoittelu kantoi hedelmää, ja Antwerpenin jääpalatsissa huhtikuussa 1920 heistä tuli itsenäisen Suomen ensimmäisiä olympiavoittajia.

Ludowika ja Walter Jakobsson Pohjoissatamassa Helsingin Talvikisoissa 1919. Kuva: Foto Roos, Helsingin kaupunginmuseo

Suomalaisen urheilun kultakaudella 1920-luvulla Pohjoissatama eli kukoistuskauttaan. Pohjoissatamassa järjestettiin pikaluistelun ja taitoluistelun Suomen ja Pohjoismaiden mestaruuskilpailuita sekä kansainvälisiä kilpailuita, joihin osallistui useita aikansa tähtiluistelijoita. Merijään kestävyyttä koeteltiin, kun ”jääkenttien Nurmi” Clas Thunberg kohtasi norjalaisen Ivar Ballangrudin, ja yleisömäärä kohosi tuhansiin. Nykynäkökulmasta eksoottisen lisän talviseen tapahtumatoimintaan toivat jäällä järjestetyt ravikilpailut.

Pikaluistelun Pohjoismaiden mestaruuskisat Pohjoissatamassa helmikuussa 1920. Kuva: Urheilumuseo
Kuva: Helsingin kaupunginmuseo
Pohjoissataman luistinrataa jäädytetään 1907. Kuva: Signe Brander, Helsingin kaupunginmuseo
Myös Kaisaniemenlahden jäällä sijaitsi suosittu luistinrata 1900-luvun alussa. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Pohjoissataman jääradan tarina päättyi lopulta luonnollisiin syihin. Meri jäätyi useina talvina kehnosti, ja luistinrataa oli vaikeaa pitää hyvässä kunnossa, mikä aiheutti taloudellisia tappioita radan omistavalle HSK:lle. Marras-joulukuussa 1929 suomalaislehdistössä käytiin lauhan alkutalven vuoksi keskustelua jääurheilun tulevaisuudesta. Useissa kirjoituksissa painotettiin, että Suomessa olisi seurattava Norjan esimerkkiä ja rakennettava luistinradat jatkossa ”maaradoiksi” urheilukentille. Oikuttelevalla merenjäällä tulevaisuutta ei ollut. Helsingissä jääurheilun painopiste siirtyikin jo 1930-luvun taitteessa Pohjoissatamasta Töölön Pallokentälle.

Jouni Lavikainen

Lähteet:

Wiborgsbladet 31.3.1899.
Suomen Urheilulehti 1898-1901.
Suomen Sosialidemokraatti 26.11.1929.
Hämeen Sanomat 5.12.1929.
Jouko Nieminen (toim.): Jääkenttien kiitäjät. Suomen Luisteluliitto 1908-2010.
Jouko Kokkonen: Suomalainen liikuntakulttuuri – juuret, nykyisyys ja muutossuunnat, Urheilumuseosäätiö 2015.
Juha Kanerva ja Vesa Tikander: Urheilulajien synty, Teos 2012.