Skip to content

Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994 Maailmanennätys / Jani Sievinen / 200 m sekauinti / 1.58,16 / Rooma 1994

01.58,16
05.06.2019
Urheilumuseo

Urheileva maailma palaa – talviolympialaisten ketju on katkennut

New Yorkin maailmannäyttely avautui huhtikuussa 1939. Alvar ja Aino Aallon suunnitteleman Suomen osaston mottona oli ”Finland – the country of freedom and democratic spirit.” Vapaus ja demokratia olivat kuitenkin koetuksella, sillä maailma kyti ja paikoin jo roihusi kahdeksankymmentä vuotta sitten. Japani valtasi Kiinaa, verinen sisällissota Espanjassa sai päätöksensä, natsi-Saksa levittäytyi rajojensa ulkopuolelle, maa toisensa perään sopi liittoumia ja hyökkäämättömyyssopimuksia. Tai oli sopimatta. Syksyllä 1939 osa maista ei enää avannut näyttelyosastojaan. Maailmansota käynnistyi.

Toisen maailmansodan kauhujen aika näkyi myös urheilukentillä ja -kabineteissa. Pitkän sota-ajan melskeissä urheiltiin, sillä kuten Suomen Urheilulehdessä kuvattiin, ei sodan Molok kyennyt ahmaisemaan urheilua kitaansa, vaikka oli sitä runnellut sylissään. Urheileva maailma palaa -blogisarjassa tarkastelemme urheilua toisen maailmansodan aikana.

Helsingin kolmannen suurpommituksen jälkiä Helsingin Olympiastadionin kahvilassa helmikuussa 1944. Kuva Urheilumuseo.

Kansainvälisen olympiakomitean vastenmielisin päätös

Kesäkuun yhdeksäntenä päivänä 1939 kokoontunut Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) myönsi Leni Riefenstahlille kunniakirjan hänen ”erinomaisesta ja olympia-aatetta välittäneestä” Olympiafilmistään Berliinin vuoden 1936 olympiakisoista. Kunniakirjaa hänelle esitti yhdysvaltalainen jyrkästi kommunistivastainen Avery Brundage, joka ihaili, miten Adolf Hitlerin johtama natsipuolue oli nostanut Saksan lamasta ja yhdistänyt kansakunnan. Brundage oli päässyt KOK:n sisäpiiriin vuonna 1937, kun hän nousi johtokuntaan. Riefenstahlin kunniakirja päätettiin luovuttaa Helsingin olympiakisoissa 1940. Ja jäi lopulta luovuttamatta.

Berliinin olympiakisojen taustalla oli vahvasti politiikka aivan alusta saakka. KOK antoi vuoden 1936 kisat Berliiniin ja Garmisch-Partenkircheniin vuonna 1931, kun viimeinenkin Saksan kanssa kilpaillut järjestäjätaho, Espanjan Barcelona, jäi alakynteen maassa puhjenneen vallankumouksen myötä.

Taustalla oli ajatus Saksan demokraattisten voimien tukemisesta urheilun suurtapahtumalla. Saksalaiset halusivat innokkaasti järjestää kisat, jotka se menetti ensimmäisen maailmansodan takia 1916. Liittovaltion vaaleissa 1930 Saksan sosialidemokraatit säilyttivät asemansa suurimpana puolueena 143 paikallaan, mutta Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue (NSDAP) oli lisännyt paikkamääräänsä peräti 95:llä 107 paikkaan. Olympiakisojen saamisen ajateltiin vakauttavan maata.

Toisin kävi, kun Saksan vaalit 1932 päättyivät Saksan natsipuolueen murskavoittoon. NSDAP sai peräti 230 edustajapaikkaa ja Saksa valui seuraavan vuoden aikana natsien suvereeniin hallintaan. Aluksi vaikutti siltä, että olympiakisojen järjestäjä vaihtuisi, sillä natsit eivät vaikuttaneet kovin kiinnostuneilta kansainvälisistä kisoista, propagoivat kisajärjestelyjä vastaan ja ajattelivat ennemmin järjestää saksalaiset urheilukisat, joissa olisi näytetty arjalaisen rodun ylivoimaa esimerkiksi tummaihoisia kohtaan. Järjestelykomitean puheenjohtaja Theodor Lewald ja pääsihteeri Carl Diem vakuuttivat kuitenkin Hitlerin ja hänen propagandavastaavansa Joseph Goebbelsin olympiakisojen propaganda-arvosta. Hitlerin mieli kääntyi suotuisaksi, ja hän avasi käytännössä rajattomat resurssit Lewaldille ja Diemille kisojen järjestämiseksi.

Jesse Owens (vasemmalla) vähensi natsipropagandan vaikutusta Berliinissä 1936. USA:n 4×100 m viestijoukkue: vas. Owens, Metcalfe, Draper ja Wykoff. Kuva Urheilumuseo.

Kisojen myöntäminen Saksaan tai Riefenstahlin palkitseminen eivät olleet kaikkien aikojen kyseenalaisimpia päätöksiä, vaikka propagandaelokuvasta palkitseminen nosti varmasti ihokarvoja useilla. Propagandakisat olivat jo takana päin, kun Kansainvälisen olympiakomitean jäsenet kokoontuivat Lontoossa kesäkuussa 1939. Tyrmistyttävästi Kansainvälinen olympiakomitea myönsi vuoden 1940 talvikisojen järjestämisoikeuden Saksalle Garmisch-Partenkircheniin.

Pelkästään edellisen vuoden aikana oli tapahtunut paljon. Saksa valtasi Itävallan keväällä 1938, juutalaisiin kohdistuneet väkivaltaisuudet laukesivat kristalliyön merkeissä marraskuussa 1938, Saksa valtasi loput Tshekkoslovakiasta keväällä 1939 ja toukokuussa maa solmi ”terässopimuksen”, joka syvensi natsi-Saksan ja fasistisen Italian liittoa. Natsi-Saksan laajentumispyrkimykset eivät olleet vain Hitlerin kiihkeitä puheita, vaan aggressiivinen käytös oli tosiasia, joka herätti huolta ympäri maailman. Mutta KOK:n johto katseli maailmaa toiveikkaiden urheilulinssien lävitse.

Garmisch-Partenkirchenin olympikylän pääportti 1936. Kuva Urheilumuseo.

Urheilua, ei politiikkaa

KOK oli jonkunlaisessa pakkoraossa myöntäessään talvikisat Saksaan, sillä järjestelypallo oli pomppinut jo pidempään, ja aika alkoi loppua kesken. Olympiakisojen 1940 järjestäjäksi oli valittu alun perin Japanin Tokio ja Sapporo. Japani, joka käyttäytyi maailmanpolitiikan häirikkönä 1930-luvulla, sai kisajärjestelynkin sovittua käytännössä toisen kisoista kiinnostuneen häirikön Italian kanssa kabineteissa. Italia siirsi oman hakemuksensa vuoteen 1944, kun Japani päätti olla puolustamatta Etiopiaa, jonne Italia aikoi hyökätä.

Holmenkollenilla 1935 kokoontuneet KOK:n jäsenet eivät arvostaneet tällaista poliittista lehmänkauppaa. Puheenjohtaja Henri de Baillet-Latour piti tätä poikkeuksellisena puuttumisena KOK:n sisäisiin asioihin. KOK:n jäsenet ottivatkin aikalisän ja siirsivät päätöksen tehtäväksi Berliinin 1936 kisojen aikaan. Hakijoista jäljellä olivat Japanin Tokio–Sapporo sekä Suomen Helsinki–Lahti–Kuopio. Japani onnistui lobbauksessaan paremmin, ja peräti kolme viikkoa kestityksestä Japanissa nautiskelleen Baillet-Latourin mieli muuttui Japanille suotuisaksi. Berliinissä Japanin hakemus vei voiton yllättävän tiukin äänin 36–27.

KOK:n puheenjohtaja kreivi Henri de Baillet-Latour Helsingin stadionin peruskiven muurauksessa kesällä 1936.

Japani hyökkäsi Kiinaan heti seuraavana vuonna, mikä sai kiinalaisen KOK:n jäsenen Wang Zhengtingin lähettämään KOK:n yleiskokoukseen sähkeen, jossa vaati kisapaikan vaihtoa. Japanilaiset tekivät yli 300 000 ihmisen joukkomurhan Kiinan pääkaupunki Nanjingin valloituksen yhteydessä joulukuussa 1937. Kairossa maaliskuussa 1938 kokoontunut KOK piti kisat kuitenkin Japanissa, sillä japanilaiset vakuuttivat kaiken olevan kunnossa järjestelyjen osalta, eivätkä kaikki Kiinan tapahtumat olleet tiedossa. Ei pienestä selkkauksesta Kiinan suunnalla tarvinnut olla huolissaan.

Pian kokouksen jälkeen KOK ja Kansainvälinen hiihtoliitto FIS ajautuivat riitaan, sillä hiihtoliiton mukaan laskettelunopettajien sallittiin osallistua olympiakisoihin, ja KOK:n mukaan ei tietenkään, sillä he olivat ammattilaisia. Koska sopua ei saatu, päätti KOK poistaa hiihtolajit talviolympiakisojen ohjelmasta.

Samaan aikaan Japanin kisaorganisaatiolle syntyi ongelmia, sillä maan hallitus alkoi vetää taloudellista tukea kisahankkeelta kalliiksi ja pitkäksi käyneen sodan takia. Kiinalaisten vastarinta oli paljon ennakoitua voimakkaampaa. Heinäkuussa 1938, noin vuosi Kiinan–Japanin sodan alun jälkeen, järjestelykomitea ilmoitti Japanin luopuvan sekä kesä- että talvikisoista 1940.

Suomessa otettiin innostuneesti vastaan KOK:n puheenjohtaja Baillet-Latourin lähettämä tarjous kisojen siirtämisestä Helsingille, olihan Helsingin stadionkin saatu vihittyä, vaikka siitä puuttuikin vielä yksi katsomosivu. Suomi olisi valmis kesäkisoihin. Kaupunginhallitus vastasi tarjoukseen myöntävästi heti seuraavana päivänä. Talvikisojen osalta Suomi ei ollut enää kiinnostunut, sillä hiihtoa ei ollut kisojen ohjelmassa, eikä esimerkiksi kelkkailuun sopivaa mäkeä ollut valmisteltu. Esimerkiksi Oslo toivoi talvikisoja itselleen. Vastuu siirrettiin talvikisojen osalta kuitenkin Sveitsin St. Moritzille, jossa kilpailtiin onnistuneesti, tosin jopa hellekelissä, todelliset ensimmäiset kesäkisoista itsenäiset talviolympiakisat 1928. Kisapaikkojen osalta järjestelyt olisivat vaivattomat.

Sveitsiläiset takeltelivat kuitenkin urheilumaailmaa jo useasti kohahduttaneissa amatööriys-ammattilaisuus-kysymyksissä. Sveitsin kisajärjestäjät tukivat Kansainvälistä hiihtoliittoa laskettelunopettajia koskettaneessa kysymyksessä. KOK vaati, että sveitsiläiset järjestäisivät näytöslajeina mäkihypyn ja pujottelun, mutta sveitsiläiset pitivät hiihtoliiton ajaman linjan, että eivät järjestä mitään Kansainvälisen hiihtoliiton hallinnoimia kisoja, mikäli alppihiihdonopettajien osallistumista ei sallita. KOK:n jäsenistö teki poikkeuksellisen päätöksen ja perui St. Moritzin järjestelyoikeuden kokouksessaan Lontoossa heinäkuussa 1939. Tämän jälkeen norjalainen KOK:n jäsen Thomas Fearnley esitti varsin realistisen ajatuksen talvikisojen perumisesta vuoden 1940 osalta. Ehdotus tyrmättiin äänin 27-2, sillä eihän tällainen tullut kuuloonkaan, vaikka kisoihin oli aikaa vain reilut puoli vuotta. Järjestelyillä oli jo valtava kiire.

Pikaisessa taustoituksessa esille nousivat vaihtoehtoina Garmisch-Partenkirchen, Montreal ja Lake Placid, mutta vain näistä ensimmäinen arvioitiin varteenotettavaksi ehdokkaaksi, joka pystyisi kahdeksassa kuukaudessa järjestämään kisat, olihan siellä järjestetty myös edelliset talvikisat aivan onnistuneesti. KOK:n johdossa usea suhtautui suorastaan ihaillen Saksan kisojen onnistumiseen ja varsin myönteisesti myös Saksaan, kuten KOK:n belgialainen puheenjohtaja Henri de Baillet-Latour ja kovassa nousussa KOK:n hierarkiassa ollut amerikkalainen Avery Brundage.

Järjestelyteknisesti päätös talvikisojen myöntämisestä Saksaan oli siis linjakas ja todennäköisesti käytännössä ainoa mahdollinen. Eettisestä näkökulmasta päätös oli vähintäänkin kyseenalainen. Baillet-Latour korosti päätöksen osoittaneen, että politiikka ei vaikuta Kansainvälisen olympiakomitean toimintaan. Urheilu ja politiikka eivät kuuluneet yhteen. Tätä ajattelua osoitti myös toinen kisoissa tehty päätös.

Olympialaiset talvikisat 1944 myönnettiin Italian Cortina d’Ampezzoon, joten italialainenkin fasismi sai hyväksyntänsä olympialiikkeen johdolta, ja Japanin ja Italian kabinettipeli muutaman vuoden takaa oli jo autuaasti unohtunut. Tai siis KOK:n mukaan kisojen myöntämisessä ei ollut enää mitään poliittista latausta. Italiassa urheilua käytettiin monien muiden maiden tavoin valtion propagandaan, rakennettiin uljaita urheilukeskuksia ja hankittiin valmentajia ulkomailta, Suomea myöten. Italian diktaattori Mussolini irtisanoutui ainakin julkisesti vuoteen 1938 saakka Saksan rotupolitiikasta, mutta suhteiden tiivistyessä myös Italia liittyi Hitlerin rotuoppiin, ja sääti lait, joilla poistettiin esimerkiksi juutalaisten kansalaisuus. Italia katseli erityisesti Afrikan suuntaan, jossa se halusi laajentaa ja italialaistaa siirtomaitaan. Tämä ei kuitenkaan estänyt talvikisojen myöntämistä Italialle. Kesäkisat 1944 myönnettiin samassa yhteydessä Lontooseen, mikä tasapainotti Saksa-Italia akselin suuntaan kumartamista.

Suomella oli aktiiviset urheilusuhteet moneen suuntaan, vaikka maailma kuohui. Suomi pelasi Italiaa vastaan jalkapallomaaottelun heinäkuussa 1939. Kuva Urheilumuseo.

Politiikkaa, ei urheilua

Päätösten ymmärtämiseksi pitää hahmottaa 1930-luvun jännittynyttä ilmapiiriä laajemmin, sillä KOK:n johtajat eivät näkemyksistään huolimatta eläneet kuplassa. Suuri osa valtaa käyttäneistä oli kokenut ensimmäisen maailmansodan kauhut ja kurjuuden, tai ainakin ymmärsi mistä sodassa oli kyse. Ilmassa väreilevä uhka uudesta mittavasta sodasta ei ollut utua vaan päivä päivältä todennäköisempi tulevaisuus. Espanjan vuonna 1936 roihahtanut sisällissota piti tykkien kumun lehtien uutisissa ja radiolähetyksissä, ja Kiinan–Japanin sodan alku 1937 osoitti tulen kytevän maailmanlaajuisesti. Espanjassa aseteltiin liittoumia, vaikka Kansainliitossa tehtiinkin puuttumattomuussopimus, jolla yritettiin estää sisällissodan laajentuminen Eurooppaan. Saksa ja Italia tukivat resursseillaan kenraali Francon kansallismielisiä, kun taas tasavaltalaisten puolella oli pääasiassa vapaaehtoisista koostuneita joukkoja niin Iso-Britanniasta, Ranskasta, Neuvostoliitosta kuin Yhdysvalloistakin. Molemmilla puolilla taisteli myös suomalaisia, joskin huomattavasti enemmän tasavaltalaisten joukoissa.

Hitlerin Saksan tekemät toimenpiteet viestivät Saksan uhmakkuudesta ja kostonhimosta maan kohtelulle Versaillesin rauhansopimuksessa. Saksaa kohtaan tehtiinkin myönnytyksiä, kun se sai 1930-luvun jälkipuoliskolla laajentaa vaikutuspiiriään erityisesti Saksaa puhuvien alueiden suunnassa. Iso-Britanniassa ajateltiin pääministeri Neville Chamberlainia myöten, että lähes väistämättömän sodan viivästyttäminen on tärkeää, jotta kuningaskunta kerkeää varustautua uudelleen. Myös KOK:n johto tiedosti sodan uhan mutta ehkä ajatteli myös itselleen maailman tärkeimmällä asialla, olympialiikkeellä, olevan jonkunlaista voimaa, jos ei estää, niin ainakin viivyttää sodan eskaloitumista. Tätä taustaa vasten kisojen myöntäminen Saksalle ja Italialle näyttäytyy ymmärrettävämpänä. KOK:n johto halusi liittää maita urheilulla yhteen, käyttää sitä keinoa mikä heillä oli.

Kisat saatuaan Adolf Hitler vaati kisapaikkojen nopeaa kunnostusta. Suunnitelmissa oli järjestää olympialaisten yhteydessä kisakylässä 12 000 osallistujan hiihtotapahtuma ja ohjelman kohokohtana Hitlerin puhe, sotilasnäytöksiä ja päätöksenä Richard Straussin Olympiahymni Berliinin olympiakisojen tapaan. Talvikisojen kutsut lähtivät liikkeelle nopeasti ja avokätisesti. Saksa lupasi kustantaa kansainvälisen hiihtopäivän osallistujien matkat ja tarjota heille edullisen majoituksen. Kahdeksantoista maata, mukaan lukien Suomi ja esimerkiksi Argentiina, Belgia, Ranska, Viro, Iso-Britannia ja Yhdysvallat vastasivat olympiakutsuun nopeasti ja myöntävästi. Tarkoitus oli järjestää myös soihtuviesti, joka kulkisi Chamonix’sta St. Moritzin kautta Garmisch-Partenkircheniin kisakeskukseen. Riitely hiihtojen järjestämisestä jatkui läpi kesän 1939, sillä Kansainvälinen hiihtoliitto katseli olympiakisoja omien maailmanmestaruuskilpailuidensa kanssa kilpailevana tapahtumana. Saksan järjestelykomitea ilmoittikin lopulta maksavansa yli tuhannen kilpailijan matkan olympialaisiin, majoituksen sekä järjestävänsä matkan niille kilpailijoille Osloon, jotka olivat menossa sinne myönnettyihin hiihdon MM-kisoihin.

Suomen Urheilulehti uutisoi vielä marraskuun alussa 1939 saksalaisten valmistelevan talvikisapaikkoja ja laajentavan esimerkiksi jääpalatsia. Tämä oli kuitenkin silkkaa Saksan propagandaa, sillä työväki oli siirretty jo lokakuun alussa tärkeämpiin kohteisiin. Saksan aloittama sota syyskuussa 1939 oli jo käytännössä merkinnyt kisojen perumista. Suomalaisittain olympiajärjestelyt olivat jatkuvasti esillä, sillä olihan Suomi saanut yhtä lailla Japanilta siirretyn järjestelyoikeuden olympiakisoille. Syksyyn saakka toiveet olivat korkealla ja valmisteluja jatkettiin. Käytännössä kuitenkin ylimääräisten kertausharjoitusten alkaessa lokakuussa 1939 alkoivat toiveet kisoista ehtyä, vaikka varsinainen perumispäätös tehtiin vasta keväällä 1940.

Marraskuun lopussa 1939 Suomen Urheilulehden otsikoiden toiveikas sävy olikin muuttunut: ”Talviolympialaisten ketju on katkennut – lopullisestiko?”
Saksan urheilujohto oli lähettänyt sähkeen Kansainväliselle olympiakomitealle ”Saksa, joka nytkin on uskollisesti pyrkinyt suorittamaan rauhan tekoja, on jatkanut Garmisch-Partenkirchenin talviolympiakisojen valmisteluja on jo saanut kisapaikat käyttökuntoon. Kun Englannin ja Ranskan hallituksen ovat torjuneet sen maailmanrauhan palauttamiseksi tähtäävät ehdotukset ja sotaa on siis jatkettava, niin antaa Saksa talvikisoja koskevat tehtävät Kansainväliselle Olympiakomitealle takaisin. Saksa tulee vastaisuudessakin asettamaan voimansa olympia-ajatuksen mahdollisuuden ja edistämisen hyväksi.” Viesti kuvasi hyvin Saksan propagandakoneistoa. Syyt kisojen perumisesta sälytettiin muiden harteille.

Kansainvälisessä olympiakomiteassa harmiteltiin lähinnä olympiakisojen katkeamista. Saksan ilmoituksen jälkeen Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtaja Baillet-Latour lähetti vielä pahoittelevan kirjeen talvikisojen 1940 järjestelyjä johtaneelle Carl Diemille, jossa hän harmitteli vielä 1936 kisoja vaikuttavimmilta näyttäneiden järjestelyiden valumista hukkaan. Kansainvälisen olympiakomitean johdolle olisi ollut aivan sopivaa kilpailla Saksassa. Olympialiikehän oli riippumaton politiikasta.

Edessä istuva Carl Diem vastasi Berliinin 1936 ja 1940 Garmisch-Partenkirchenin kisojen järjestelyistä ja osallistui olympialaisten soihtuviestin kehittelyyn. Suomalaisia hän konsultoi olympiakisojen järjestelyissä. Vuonna 1952 hän pääsikin Helsingin Olympiastadionille kisoista nauttimaan. Toisen maailmansodan loppuvaiheissa hän agitoi Hitler-nuoria puolustamaan Berliiniä viimeiseen hengenvetoon antiikin spartalaisten hengessä. Kuva Urheilumuseo.

Hitler ei kuitenkaan luovuttanut kansainvälisen urheilun suhteen, vaan joulukuun lopussa 1939 hän määräsi valtiovarainministerin antamaan rahaa kisapaikkojen valmisteluun. Hitler halusi talviurheiluviikon toteutuvan. Neljännen talvikisaviikon nimellä kulkenut spektaakkeli päätettiin järjestää, vaikka sillä ei ollutkaan olympia-arvoa. Takaisku järjestäjille tuli, kun neutraaleina hiihtomaina pidetyt Sveitsi, Ruotsi, Norja, Suomi ja Hollanti vetäytyivät osallistumisesta. Pienimuotoiset kilpailut kuitenkin järjestettiin, ja eri lajeissa mitteli 182 urheilijaa Saksasta, Italiasta, Jugoslaviasta, Unkarista, Romaniasta ja Bulgariasta, eli vain Saksan liittolaismaista. Ohjelmassa oli ainakin jääkiekkoa. Olympialaisten ketju oli kuitenkin katkennut.

Urheiluhistoriallisesti vuoden 1940 talviolympiakisoihin liittyy mielenkiintoinen yksityiskohta. Olympiaohjelmaan lisättiin naisten pikaluistelu. Päätöksen asiasta teki ensin Kansainvälinen olympiakomitea kesäkuun 1939 kokouksessaan ja pian Kansainvälinen luisteluliitto vahvisti naisten lajeiksi kilpailut 500, 1000, 1500 ja 3000 metrin matkoilla. Erittäin merkittävää tämä on siksi, että toisen maailmansodan estäessä vuosien 1940 ja 1944 kisajärjestelyt myös tämä päätös unohdettiin. Naisten pikaluistelut tulivat olympiaohjelmaan lopulta vuonna 1960, kaksikymmentä vuotta päätettyä ajankohtaa myöhemmin.

Teksti on osa Urheileva maailma palaa -sarjaa, jossa käsitellään urheilua noin kahdeksankymmenen vuoden takaa toisen maailmansodan liekehtiessä. Seuraava osa: Haavekisat kaatuvat

Kalle Rantala

Keskeiset lähteet:
Engelbrecht, A. 2004. Cortina D’Ampezzo 1944. Teoksessa Encyclopedia of the Modern Olympic Movement.
Miller, D. 2003. Athens to Athens.
Scharenberg, S. 2004. Sapporo/St. Moritz/Garmisch-Partenkirchen 1940. Teoksessa Encyclopedia of the Modern Olympic Movement.
Suomen Urheilulehti 1938–1940, esimerkiksi 12.6.1939, 29.6.1939, 6.11.1939, 27.11.1939, 7.3.1940.
Tikander, V. 2011. Kadotetut kisat. Historia-lehti.