Skip to content

Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007

01.07,00
03.06.2014
Urheilumuseo

Varastokertomuksia: Nouskaa pyörillenne ja kiitäkää eteenpäin!

Anni Collan (1876–1962) ei ollut minkään mittapuiden mukaan
tavanomainen nainen. Hän oli monilahjakkuus, joka ei tuntenut lausetta ”en
osaa”. Taiteellisesti lahjakkaana Anni aloitti kuvanveisto-opinnot 1893
Ateneumin Taideteollisessa koulussa, mutta aika nopeasti hän vaihtoi
käytännöllisemmälle uralle, eli opiskeli voimistelunopettajaksi Helsingin
yliopiston voimistelulaitoksella. Työura alkoi opettajana, mutta vuonna 1919
hän siirtyi hoitamaan kouluhallituksen tyttöjen voimistelun ja terveydenhoidon
tarkastajan tehtäviä aina eläkkeelle siirtymiseensä asti vuonna 1944.

Pelkkä työasioihin keskittyminen ei riittänyt perheettömälle
Annille. Hän ahkeroi suomalaisen naisliikuntakulttuurin kehittäjänä, kansantanssi-
ja leikkiperinteen tallentajana sekä suomalaisen partioliikkeen alulle
saattajana. Hänen lukuisista saavutuksistaan voisi mainita muun muassa
Kisakenttä-lehden perustamisen 1911, naisten urheilumerkkijärjestelmän kehittämisen
1913 sekä Urheilukirjaston perustamisen 1946.
Kuten tästä lyhyestä esittelystä voi jo päätellä, niin Anni Collan
ei millään muotoa ollut arka nainen. Hyppääminen pyörän selkään oli hänelle
täysin luonnollista, vaikka suurimmalle osalle suomalaisista naisista se vielä
1800-luvun lopulla oli mahdoton ajatus monestakin syystä. Pyöräilijät – olivat
he sitten naisia tai miehiä – olivat kaiken kaikkiaan harvinainen näky tuon
ajan Suomessa. Pyörät olivat kalliita eikä niitä pystynyt hankkimaan kuin
parempi herrasväki.
Iloinen Anni pyörän selässä vierellään ystävänsä Selma Hirn vuonna 1897.
Korkeapyöräisen pyörän korvasi vähitellen 1880-luvulta
lähtien niin sanottu turvapyörä, joka oli matalampi ja sen molemmat pyörät
olivat yhtä suuret. Tämä kehitys rohkaisi myös naisia pyöräilemään ja
vähitellen pyöräily yleistyi myös muidenkin kuin varakkaiden keskuudessa.
Sanomalehdet suorastaan kannustivat naisia pyörän selkään: Huvudstadsbladetin
mukaan se oli naisille terveellisempää kuin läpi yön tanssiminen salongeissa.
Kirjoittelu tuotti tulosta ja pyöräileviä naisia alkoi esiintyä katukuvassa yhä
enemmän ja erään arvion mukaan Helsingissä oli 1897 satoja pyörän omistavia
naisia.
Kesäkuun kolmantena päivänä 1896 suuntasi Anni Collan kahden
ystävänsä, Edith Kihlgrenin ja Aina Ekqvistin, kanssa pyöräretkelle
tarkoituksena matkata halki Suomen. Kolmikolla ei ollut tarkkaa suunnitelmaa,
vaan he matkasivat ”eteenpäin vaan tuntemattomia kohtaloita kohti”. Asuina
heillä oli turkkilaiset housut ja viileä pusero. Housut eivät olleet naisilla
mikään kovin yleinen asuste, joten heidän on täytynyt herättää ansaittua huomiota
varsinkin maaseudulla pyöräillessään.
Ensimmäinen pidempi pysähdyspaikka oli Nastolan pappila,
jossa he lepäsivät muutamia päiviä. Nastolasta matka jatkui Taipalsaareen,
mutta kesken matkan yksi pyörä ”sanoi ylös kontrahtin” ja yksi retkeläisistä
joutui turvautumaan junakyytiin ja jalkaisin patikointiin. Pyörä lähetettiin
Helsinkiin, josta se saapui korjattuna takaisin, ja kolmikon matka jatkui
Lappeenrannan ja Imatran kautta Sortavalaan laulujuhlille.
Aina Ekqvist joutui jättämään matkanteon tähän, sillä hänen lomansa
loppui ja työt kutsuivat Helsingissä. Anni ja Edith jatkoivat pyöräilyä kohti
Kuopiota poiketen sitä ennen Valamon luostariin ja juhannuksen viettoon
Punkaharjulle. Kuopiossa kaksikko vietti muutaman päivän, sillä siellä oli
paljon tuttavia ja sukulaisia. Anni Collan oli käynyt koulunsa Kuopion
Suomalaisessa Tyttökoulussa. Kuopiosta Anni ja Edith jatkoivat matkaa ensin laivalla
Karjalankoskelle ja sieltä Nurmekseen, Sotkamoon, Kajaaniin ja Vaalaan, josta
alkoi yksi retken kohokohdista eli koskenlasku. Pyörät ja naiset nostettiin
tervaveneeseen ja huima lasku kuohujen keskellä alkoi. ”Onpa viehättävää kiitää
eteenpäin huimaavalla vauhdilla tuossa kepeässä venheessä joka viiltää aallon
harjalta toiselle kun mikähän lastu, tai juuri törmäämäisillään jotain
kallionseinää vastaan, varmasti kääntyy oikealle uralleen. Varsinkin tuo
peninkulman pituinen Pyhäkoski on suurenmoinen.”
Anni ja kumppanit jossain päin Suomea kesällä 1896.
Muhokselta he matkasivat laivalla kohti Oulua, ja tuo
pohjolan helmi sai Annilta paljon kiitosta osakseen: ”Sievä kaupunki tuo Oulu.
Eipä melkein luulis semmoista löytyvän tuolla Pohjanmaan perillä. Muhkeana se
komeine rakennuksineen ja runollisine puistoineen Merikosken korvassa
sijaitsee.” Pyöräily Oulun seudulla oli huomattavasti helpompaa kuin Itä-Suomen
mäkisillä teillä, sillä mäkiä ei ollut juuri ollenkaan ja ajella sai leveitä ja
sileitä maanteitä pitkin.
Retkeläiset kiersivät kaikki Oulun ja Vaasan väliset
kaupungit ja heihin teki syvän vaikutuksen vieraanvaraisuus, jota he saivat
osakseen Pohjanmaalla. Samanlaista he olivat kohdanneet vain Kaakkois-Suomessa.
Vaasassa Edithin pyörä koki kolauksen, ja hän joutui jättämään retken kesken ja
hänen matkansa jatkui junalla kohti Helsinkiä. Anni jatkoi pyöräilyään yksin
kohti Porin seutua, jonne hän asettui loppulomaksi ja pyöräili vasta syksyllä
veljensä kanssa takaisin Helsinkiin.
Pyöräretkelle kertyi kilometrejä yli 1700 päivämatkan ollessa
keskimäärin 60 kilometriä. Ei ollenkaan huonompi suoritus 1890-luvun lopun
Suomessa, jolloin maantiet todellakin koettelivat sekä kulkuvälineitä että
matkantekijöitä, eikä joka niemen nokassa nököttänyt ABC-asemaa, tuota
nykypäivän matkailijoiden virkistyskeidasta. Kesäinen sää myös suosi
retkeilijöitä; vain pari kolme kesäsadetta he saivat niskaansa.
Annin retkellään käyttämä pyörä oli turvapyörämallia. Se oli
hyvin samankaltainen kuin hänen Urheilumuseolle vuonna 1950 lahjoittamansa
pyörä. Museon kokoelmissa oleva pyörä on amerikkalaisvalmisteinen Western Wheel
Worksin valmistama Cresent n:o 4. Pyörä on ketjutonta mallia, joita
valmistettiin ainakin Yhdysvalloissa 1890-luvun loppupuolella. Ketjuttomuudesta
katsottiin olevan selkeää etua, sillä pyörän ketju oli yksi
haavoittuvaisimmista pyörän osista. Vuoden 1898 Urheilulehti suhtautuu tietyllä
varauksella tähän kehitykseen ja toteaakin, että on parempi odottaa
käyttökokemuksia ennen kuin voi antaa lausunnon ketjullisten tai ketjuttomien
pyörien paremmuudesta.
Anni Collanin Urheilumuseolle lahjoittama pyörä on esillä Naisten voimaa -näyttelyssä 9.5.-12.10.2014.
Tämä pyöräretki ei suinkaan jäänyt Annin viimeiseksi, vaan
hän teki niitä ainakin vuosina 1906 ja 1907, jolloin hän kontti selässä
pyöräili pitkin Suomen niemeä keräilemässä kansantanhuperinnettä talteen.
Riitta Forsman