Skip to content

Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007

01.07,00
29.11.2017
Urheilumuseo

Varastokertomuksia: Painiskelun kultavuodet digitaalisesti

Mikä oli Helsingin suosituin urheilulaji 1900-luvun taitteessa? Mistä lajista ponnistivat ensimmäiset täysammattilaiset Suomen urheilussa? Vastaus molempiin kysymyksiin on sama: paini. Tässä tekstissä silmäilen painin kiehtovia varhaisvaiheita Suomessa ja esittelen Finnaan vastikään liitettyjä painiaineistojamme.

Paini oli yksi niistä lajeista, joissa kilpaurheilun siemen lähti varhaimmin itämään Suomessa. 1900-luvun taitteessa laji sai runsaasti nostetta erityisesti Helsingissä. Kaartin maneesissa, Palokunnantalossa, Työväentalossa ja sirkuksissa järjestetyt ottelut olivat isoja yleisötapahtumia, joissa saattoi nähdä aikansa politiikan ja kulttuurin eliittiä. Yleisön joukosta tavattiin muun muassa Väinö Tanner, Albert Edelfelt ja Axel Gallén. Kiertävissä sirkuksissa ”painiskelu”-buumi levisi myös maakunnissa, jossa otollinen kohderyhmä olivat etenkin voimankoitoksista kiinnostuneet nuoret miehet.

 

Vetonauloina olleet painijat olivat aluksi vierailevia ulkomaalaisia ammattilaispainijoita, jotka esittelivät voimiaan sirkuksissa, painiskelivat haasteotteluissa paikallisia nimiä vastaan ja antoivat painiopetusta. Kansainvälisestikin tunnetuista nimistä Helsingissä ottelivat muun muassa puolalainen Ladislaus Pytlasinski ja virolaisatleetit Georg Lurich ja Georg Hackenschmidt. Kotimaisen painijakunnan määrää kasvatti myös vuonna 1891 perustettu Helsingin Atleettiklubi. Atleettiklubissa opettaneen ammattipainija Carl Allénin opissa painitaitonsa saivat useat vuosien 1908 ja 1912 suomalaisista olympiamitalisteista.
Tätä kiertävää mestaruusvyötä jaettiin Suomen painimestareille 1901–1906.
Yrjö Saarelan mestaruusvyö Helsingissä 1911 järjestetyistä (epävirallisista) painin MM-kisoista. Saarela voitti Tukholman olympialaisissa 1912 kultaa raskaassa sarjassa.
Yrjö Saarelan painikenkä.
Kesäkuussa 1910 Yrjö Saarela kävi Pietarsaaressa pokkaamassa Voimistelu- ja Urheiluseura Woiman paineista pääpalkinnon.
Ensimmäinen virallinen suomalaisen voittama olympiakultamitali: Verner Weckman, kreikkalais-roomalaisen painin 93 kg:n sarja, Lontoo 1908.

1910-luvulla moni amatöörinä aloittanut suomalaispainija teki ajalleen epätyypillisen valinnan: he ryhtyivät ammattilaisiksi. Aikaisemmin ammattilaisuutta Suomessa olivat lähennelleet vain menestyneimmät 1800-luvun lopun hiihtäjistä. Osa painijoista ryhtyi uudelle uralleen vapaaehtoisesti, toiset puolittain pakotettuina. Vuonna 1907 Suomessa voimaan tulleissa amatöörisäännöissä rahasta painiminen oli kiellettyä, eivätkä sääntöjä valvoneet Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton johtajat katselleet julkisiin haasteotteluihin osallistumista sormien läpi.  SVUL vauhditti 1910-luvulla kymmenien painijoiden ammattilaisuran alkua julistamalla heidät rahapainien takia ammattilaisiksi.

Georg Lurich

Ammattilaisiksi ”antautuneiden” painijoiden urapolku sisälsi monia nykyisestäkin ammattiurheilusta tuttuja piirteitä. Tulonlähteenä olivat sirkusotteluiden voittamisesta saadut palkintorahat, pääsylipputuloista maksetut osuudet ja joskus jopa tietyltä ajalta maksettu palkka. Esimerkiksi Ivar Böhling – Tukholman 1912 olympiahopeamitalisti – kertoi uransa jälkeen Urheilulehdessä, että göteborgilaisessa sirkuksessa painiessaan hänelle oli maksettu kuukauden ajan 100 kruunua päivässä.  Nykyrahassa 100 kruunua vastaisi ostovoimaltaan noin 200 euroa.

Uravalinta oli lähtökohtaisesti kansainvälisesti orientoitunut. Ammattilaisottelut alkoivat tavallisesti Suomessa, Ruotsissa, Virossa tai Venäjällä. Menestyneimmät suuntasivat nopeasti rahakkaimmille apajille Keski-Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Manner-Euroopan ja Yhdysvaltojen suurkaupungeissa kreikkalais-roomalainen ammattilaispaini oli 1900-luvun alussa hyvin suosittua: mestaruusvöistä ja rahapalkinnoista oteltiin kymmenien tuhansien katsojien edessä. Amerikansuomalaisten asuttamilla alueilla Yhdysvalloissa ja Kanadassa paini nousi 1910- ja 1920 luvuilla urheilukulttuurin keskiöön – päätekijöinään Suomesta siirtolaisiksi lähteneet ammattipainijat kuten Henry Karhunsaari, Väinö Ketonen ja Arvo Linko.

 

Väinö Ketonen

Kun ura tyssäsi iän, loukkaantumisten tai ottelutarjonnan puutteeseen, moni ammattipainija ryhtyi valmentajaksi. Elämänura muistutti tältäkin osin myöhempien aikojen ammattiurheilijoita, kuten sekin, että kaikkien painijoiden osalta ammattilaisuus ei ollut taloudellisesti kannattava ratkaisu, ja edessä oli pikainen paluu siviilitöihin. Jotkut yrittivät myös paluuta amatööriympyröihin ja yleensä saivatkin amatöörioikeutensa takaisin, mutta suurempaa menestystä oli harvoin enää luvassa.

Urheilumuseon painiesineistöä Finnassa

Urheilumuseon kokoelmia on ollut esillä Finnassa alkusyksystä lähtien. Tällä hetkellä palvelun kautta pääsee käsiksi noin 700 esineen tietoihin ja kuviin. Lisäämme uusia aineistoja Finnaan tasaisesti, teema kerrallaan. Periaatteena on rakentaa sopivia kokonaisuuksia sellaisista tapahtumista, esineryhmistä tai urheilulajeista, joista kokoelmissamme on kiinnostavaa, arvokasta tai edustavaa aineistoa. Finna palvelee hyvin digitoinnin perimmäistä tarkoitusta – kokoelmien saavutettavuuden parantamista. Urheilumuseon osalta tämä on erityisen tärkeää juuri nyt, kun Olympiastadionin remontin vuoksi pysyvää näyttelytilaa kokoelmien esittelyyn ei ole.

Reiluun sataan Finnaan siirrettyyn painiesineeseemme sisältyy edellä esiteltyjen 1900-luvun alun painiskelua valottavien mainosjulisteiden, varusteiden ja mestaruusvöiden lisäksi aineistoa myöhemmiltäkin ajoilta. 1920-luvulla kreikkalais-roomalainen ammattilaispaini sukelsi kansainvälisesti laskusuhdanteeseen, mikä poisti suomalaispainijoilta väylän ammattilaisuralle ja piti heidät olympialaisen amatööripainin parissa. Paini olikin 1920- ja 1930-lukujen olympialaisissa yleisurheilun rinnalla Suomen suuri mitalisampo. Tästä kertovat muun muassa Finnassa nyt esillä olevat Taavi Tammisen, Kalle Anttilan, Edvard Westerlundin ja Hjalmar Nyströmin olympiamitalit.

Finnan olympiamitaleista omalaatuisin tarina liittyy Taavi Tammisen kultamitaliin Antwerpenista 1920. Mitali on saanut mainetta siksi, että kevyttä sarjaa ei kisoissa voittanut Tamminen vaan Emil Väre. Vuosia Antwerpenin jälkeen kävi ilmi, että Tammisen ja Vären finaali oli sopuottelu, jonka tarkoituksena oli varmistaa Suomelle kaksi kirkkainta mitalia. Silloisen painisysteemin mukaan finaalissa hävinneen painijan piti otella hopeamitalistaan niitä painijoita vastaan, jotka olivat aiemmin hävinneet kultamitalistille. Suomen joukkueen johto tiesi Tammisen kovakuntoisemmaksi, joten hänet suostuteltiin häviämään Väreelle, jonka jälkeen hän pystyisi varmistamaan Suomelle hopean kahdessa viimeisessä ottelussa. Juuri näin kävikin. Kultamitali annettiin Tammiselle kaikessa hiljaisuudessa joukkueen palattua Suomeen.

 

Taavi Tammisen kultamitali Antwerpenin olympialaisista 1920.
Mielenkiintoinen esinesarja on pietarsaarelaisen Strengbergin tehtaan valmistama keräilykorttisarja, jonka aiheena ovat Tukholman olympialaisten 1912 suomalaisurheilijat. Olympialaisten jälkeen valmistettuja kortteja tehtiin kaikkiaan 80 kappaletta, joista Urheilumuseon kokoelmassa – ja nyt siis myös Finnassa – on 44. Kortit olivat aikoinaan melko  suosittuja, vaikka Strengberg ei niitä juuri mainostanut. Parhaat edellytykset koko sarjan keräämiseen antoi runsas tupakoiminen, sillä kortteja oli tarjolla vain Strengbergin valmistamissa tupakka-askeissa, yksi askia kohden. Kussakin kortissa on esillä kuva urheilijasta – joko kilpailusuorituksessa tai poseeraamassa ateljeessa palkintoineen – ja lyhyt teksti hänen taustastaan ja saavutuksistaan. Kaikissa korteissa faktat eivät ole aivan kohdallaan. Esimerkiksi Ivar Böhlingin ilmoitetaan voittaneen kultaa raskaassa keskisarjassa yhdessä Anders Ahlgrenin kanssa, vaikka todellisuudessa tuomaristo julisti kamppailun ratkaisemattomaksi ja jakoi kummallekin hopeamitalit.
Yrjö Saarela Strengbergin tupakkatehtaan keräilykortissa.
Johan Olin

Painimitalit eivät jääneet itsenäisyyden alkuvuosiin, vaan menestystä on tullut myöhemminkin. Tuoreimmat lisät painikokoelmaamme ovat Montrealissa 1976 olympiakultaa 57 kg:n sarjassa voittaneen Pertti Ukkolan viime vuonna lahjoittamat painitrikoot ja painikengät. Niihinkin pääsee nyt tutustumaan Finnassa.

 

Pertti Ukkolan painiasu 1970-luvulta.

Jouni Lavikainen

Lähteet:

Hatton, C. Nathan: “The Fighting Finns”. Rugged Game. Community, Culture and Wrestling at the Lakehead to 1933. Lakehead University 2012.
Lavikainen, Jouni: Amatöörikysymys ja ammattilaisuuden uhka suomalaisessa kilpaurheilussa 19071932. Pro gradu-tutkielma. Helsinki 2011.
Kanerva, Juha ja Tikander, Vesa: Urheilulajien synty. Teos 2012.
Kanerva, Juha ja Tikander, Vesa: Havuja perkele!. Fitra 2017.
Vettenniemi, Erkki: Pohjolan helleenit. Suomalaisten olympiaurheilujen synty. SKS 2007.