Skip to content

Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007

01.07,00
10.06.2013
Urheilumuseo

Vieraskynä: Urheilutoimittajan työvälineet silloin ennen – Remington, paperi, kynä, sakset ja liima

Aloittaessani urheilutoimittajan urani 1960 Helsingin Sanomissa
elettiin vanhaa hyvää aikaa, oikeastaan samanlaista kuin ennen sotia. Ilmapiiri
oli leppoisa, kiire oli aika vieras sana. Työkaluina olivat ikivanhat Remington
tai Adler kirjoituskoneet, toimistomallia. Lisävarusteina olivat paperi, kynä,
sakset ja liima.
Stadionilta, Bollikselta tai Ruskeasuolta köröteltiin pelin
jälkeen ratikalla Erottajalle, kiivettiin Ludviginkadun sokkeloisen talon
neljänteen kerrokseen. Siellä istui jo Eino ”M-o-n-i” Soinio Klubi
suupielessään ja ”Suomenleijona” eli valkoinen terrieri jalkojensa vieressä.
Hän takoi samalla etusormitekniikalla, kuin me muutkin, painijuttuaan. Pomona
tuohon aikaan urheilutoimituksessa oli Aaro Laine, suuresti arvostettu pakinoitsija
Mr. A, pituushyppääjä (Kalevan kisojen pitkäaikainen ennätysmies) ja
pikajuoksija Viipurista.
Kun aikansa oli rapistellut konettaan, ja saanut
selostuksensa valmiiksi, se piti tietysti oikolukea itse. Korjaukset tehtiin
kynällä rivien väliin. Tästä oli tuloksena usein sekasotkua, niinpä otettiin
sakset ja pistettiin paperi poikki. Selkeä välikappale liimattiin sitten
oikeaan kohtaan. Samalla tekniikalla lisättiin väliotsikot. Valmis tuote
kiikutettiin ”listamiehelle”, eli päivän lehden kokoajalle.
Jos kirjoittaja ei ollut tehnyt, listamies laati siihen
otsikon, ja liimasi sen ykkösliuskaan.(Poikkeuksen tähän ”ensin juttu-sitten
otsikko-menetelmään” teki painiavustaja Arvo Ilmari Leino, hän teki ensin
otsikon, ”että pysyy asiassa”). Listamiehellä oli vain summittainen käsitys,
kuinka paljon urheilujuttuja mahtuisi tekeillä olevaan lehteen. Varmuus saatiin
lähempänä puolta yötä, kun lehden takaosan ilmoitukset oli saatu paikoilleen.
Tästä johtuen juttuja usein lyhennettiin viime hetkellä, yleensä mitan mukaan
lopusta. Vasta vuosien jälkeen saatiin sivukohtaiset skemat, joissa näki myös
mahdolliset ilmoitukset.
Jo tuohon aikaan urheilutoimittajat matkustivat tärkeimpiin
tapahtumiin paikan päälle.  Mukana piti
olla tietysti matkakone ja nippu paperia. Jutun lähettäminen toimitukseen
olikin sitten aina tarina sinänsä. Lähetys tapahtui puhelimella sanelemalla. Puhelujen
kanssa oli usein suuriakin ongelmia. Elettiin lankapuhelinten aikaa ja
kaukopuhelut piti aina tilata keskukselta. Hermot olivat usein tiukalla, kun
puhelun saanti kesti tuntikausia. Varsinkin ns. itäblokin maissa riesa oli
jatkuva. Sitä tosin onnistuttiin joskus helpottamaan paikallisin keinoin.
Puhelimen löytäminen oli sekin joskus hankalaa. Pienessä
majatalossa sellainen löytyi vaikkapa isäntäperheen keittiöstä. Juttua
puhelimeen sanellessa paistinpannujen taustakolinassa piti olla erityisen
tarkkana nimien kanssa, nehän piti luetella kirjaimittain:
sakari-iivari-xerxes-taneli-eemeli-niilo, siis Sixten…
Toimituksessa oli erillinen uutisten vastaanotto-osasto,
joka huolehti matkalla olevien toimittajien juttujen lisäksi kirjeenvaihtajien
ja avustajakunnan juttujen purkamisesta. Talon keskus ohjasi puhelun
vastaanottajille, jotka ottivat sanelun levylle. Sanelusta oli etuna, että automaattisesti
tuli korjanneeksi tukun kömpelyyksiä. Vastaanottajat oikoivat virheitä lisää
kirjoittaessaan jutun levyltä puhtaaksi paperille.
Listamieheltä jutut kulkivat vahtimestarien kiikuttamina
latomoon, ja kun vahtimestarien työaika loppui, toimittajat kantoivat ne itse. Latomossa
odotti faktori sakset kourassa ja leikkasi erilaisilla sik-sak-kuvioilla
otsikon irti, antoi sen otsikon valmistajille, tekstin sai latoja, joka
kirjoitti sen ns. kuumaladonnalla palstan levyisiksi lyijyisiksi riveiksi.
Ladotulle jutulle löytyi oikea otsikko tuon leikkauskuvion avulla.
Näin matkalta annettu juttu kirjoitettiin kolmeen eri
kertaan ennen kuin se pääsi painokoneeseen. Kaikki oli kirjaimellisestikin
ottaen käsityötä.
Näin oli toimittu vuosikausia ja vielä pitkälle 60-luvullakin.
Ensimmäinen ”tekniikan ihme” taisi olla putkiposti, joka korvasi vahtimestarin
välillä toimitus latomo. Vahtimestarilla oli myös toinen tärkeä tehtävä
tiedonkulussa. Useamman kerran päivässä vahtimestari kävi hakemassa STT:stä
Mannerheimintieltä nivaskan toimiston tuottamaa tekstiä, Hesarin kohdalla postia
haettiin myös kadun toiselta puolelta UPI:n toimistosta. Sieltä tuli ulkomainen
urheilutieto.
Jo 60-luvun alkupuolella moderni teleprintteri, telex,
ilmestyi helpottamaan työtä. Ensimmäisen kerran tutustuin sellaiseen jääkiekon
MM-kisoissa Tukholmassa 1963. Helsingin Sanomilla ja Ilta-Sanomilla oli suuren
maailman tyyliin Johanneshovetin hallissa oma ”toimisto”, ahdas siivouskomero.
Siellä moppien ja ämpärien keskellä taioimme Ilta-Sanomien kollegan, Juhani
Syväsen kanssa raportit Helsinkiin.
Telex oli käytössä myös Innsbruckin olympiakisoissa 1964 ja
Mexicossa neljä vuotta myöhemmin. Se toimi UPI:n hoidossa niin, että kannoimme
valmiit jutut pitkäpartaisen Johnin naputeltaviksi. Mexicossa olin Hesarin
puolesta yhdessä Heikki Parkkosen kanssa, Syvänen hoiti Iltiksen.
Päivätuotoksemme kolmeen mieheen oli noin 50 liuskaan päivässä. Määrä oli lähes
sama kuin ison UPI:n monikymmenpäisen joukon tuotanto. Ei ihme, että tämä John
piti meitä hulluina.
Aikaa myöten tiedonvälityksen tekninen kehitys sai eloa,
80-luvulla vauhti oli jo todella huimaa. Suorien puhelinlinjojen avautuminen oli
ensimmäinen suuri helpotus, tosin itään yhteydet eivät avautuneet. Poikkeuksen
teki Moskovan olympiakisat. KOK oli asettanut suorat linjat länteen kisojen
saannin ehdoksi. Kisojen lehdistökeskuksista saattoikin soittaa vapaasti
kaikkialle maailmaan – maksutta. Likimain olympiatulen sammumisen kanssa samaan
aikaan, sammuivat myös suorat puhelinlinjat.
Yksi tekninen uudistus oli kirjoituskoneen korvannut kannettava
kirjoituslaite, jonka ensimmäiseen versioon, pyöreään muistiin, eli kuplaan,
juttu tallentui. Helsinkiin se siirrettiin edelleen puhelimella liittämällä
luuri kumisiin tutteihin. Radikaali muutos tuli kännykän myötä. Soulin kisoissa
1988 Nokian ”tiiliskivet” olivat huippumoderneja, yhteydenpito oli jo
vaivatonta. Hyvin nopeasti siirryttiin matkoilla kannettaviin tietokoneisiin,
joihin kännykkä yhdistettiin piuhalla.
Kuvat ovat aina olennainen osa lehden urheilusivuja.
Kuvaajien matkavarustus oli melkoinen, kun piti raahata toimiva kuvalaboratorio
mukana. Kameroitten ja filmien lisäksi tarvittiin filmien kehitysvälineet,
kuvien kehittämiseen kehitteet ja kiinnitteet, suurennuskone ja kuvien
lähetyslaitteet. Majapaikassa kuvaaja valtasi yleensä kylpyhuoneen, teippasi
itsensä sinne valotiiviiseen tilaan kehittämään kuvia. Katastrofi oli valmis,
jos joku tempaisi oven auki tai valoa pääsi pimiöön. Siinä tuhoutui helposti
päivän työ.
Kuvien lähettäminen kotitoimitukseen oli pitkä prosessi, kun
kopio pyöri telefotolähettimen rummulla.
Kun digikamerat valtasivat markkinat, muutos oli radikaali.
Kuvat saattoi lähettää vaikka kannon nokasta tietokoneella. Ei tarvittu enää
sähköä eikä kemikaaleja eikä kopiopapereita. Työjärjestyskin kääntyi toisin
päin. Aikaisemmin kuvaaja jäi vielä uurastamaan kuviensa kanssa kun toimittaja
oli työnsä tehnyt. Uusi tekniikka merkitsi sitä, että kuvaajan urakka oli
valmis, kun reportteri vielä pähkäili mitä kirjoittaisi.
Kun tänä päivänä kaikki tiedonsiirto tapahtuu digitaalisesti
ja vain napin painalluksella sekunnissa lehden nettisivulle, on nykypolven
varmasti vaikea ymmärtää millaista näpräämistä toimittaminen oli lähes koko
1900-luvun.
Pitkälle on päästy Helsingin Sanomain ensimmäisestä kolmen
rivin olympiauutisesta 1906: ”Hufvudstadsbladetin saaman sähkösanoman mukaan
Verneri Järvinen on voittanut Ateenassa diskoksenheitossa kultaisen mitalin”.
Esa Sulkava
Helsingin Sanomain urheilutoimittaja 1960–70
Ilta-Sanomissa 1970–2002.
Pro-Urheilu –mitali 2011