Skip to content

Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007 Maailmanennätys / Pekka Koskela / 1000 m pikaluistelu / 1.07,00 / Salt Lake City 2007

01.07,00
31.08.2017
Urheilumuseo

“Wir sind alle Weltmeister”

Museovierailu: Saksan Jalkapallomuseo

Vierailin hiljattain Saksan Jalkapallomuseossa Dortmundissa. Tässä tekstissä käyn läpi neljän tunnin pituiseksi venähtäneen käynnin antia ja arvioin näyttelyn sisällöllisiä ratkaisuja.

Deutsches Fussballmuseum avattiin nykyiselle paikalleen Dortmundin päärautatieaseman kupeeseen lokakuussa 2015. Näyttelyuudistuksen suunnittelusta ja toteuttamisesta vastasi berliiniläinen viestintätoimisto Triad, jonka referensseihin lukeutuu myös muun muassa FIFA World Football Museum Zürichissä. Triad ilmoittaa nettisivuillaan olevansa erikoistunut luovaan tilalliseen viestintään, tavoitteenaan ”muuntaa tarinat tiloiksi ja tiedon tunteiksi”. Resursseista ei tämänkään hankkeen osalta ollut pulaa, sillä Saksan jalkapalloliitto myönsi hankkeeseen auliisti varoja MM-kotikisojen 2006 tuotoista.

Pinta-alaltaan 7700 neliömetriä olevan museorakennuksen suunnitteli dortmundilainen arkkitehtitoimisto HPP Architects.

Triadin näyttelykonsepti jäsentyy jalkapallo-ottelun vaiheiden mukaan nimettyihin kokonaisuuksiin. Noustuaan pelaajatunnelin näköiseksi tehtyjä liukuportaita pitkin museon ylimpään kerrokseen kävijä saapuu ”ensimmäiselle puoliajalle”, joka keskittyy Saksan miesten maajoukkueeseen ja erityisesti neljään maailmanmestaruuteen (1954, 1974, 1990 ja 2014). Samassa kerroksessa esitellään myös Saksan jalkapallohistorian kronologiaa, naisten jalkapalloa ja lajin vaiheita DDR:ssä ja natsi-Saksassa. Tämän jälkeen kävijä jatkaa kulkuaan alemmassa kerroksessa sijaitsevalle ”toiselle puoliajalle”, jonka aiheena on saksalainen seurajalkapallo ja Bundesliigan historia. Tässä kerroksessa pääsee tutustumaan myös Saksan voittamiin palkintopokaaleihin, taktiikoiden ja stadionien kehitykseen sekä erotuomareihin ja faneihin. Pohjakerroksessa olevalla ”jatkoajalla” on vielä tarjolla MM2014 -joukkuetta kuljettanut bussi ja toiminnallisia osioita.

Millaisen jalkapallomuseon saa 36 miljoonalla eurolla? Jälkikäteen mieleen tulee ainakin seuraavia määreitä – tunteisiin vetoava, mahtipontinen, näyttävä, elämyksellinen, värikäs ja äänekäs, maajoukkueorientoitunut. Astuessaan pelaajatunnelista näyttelyn alkuun kävijä tutustuu MM-kisojen 1954 voitosta eli ”Bernin ihmeestä” vastanneen joukkueen pelaajiin ja valmentaja Sepp Herbergeriin Saksan kansallislaulun soidessa taustalla. Viereisessä tilassa Unkaria vastaan pelattua MM-finaalia voi katsella 50-luvun tyylisestä televisiosta. Mukaan on liitetty pätkiä Herbert Zimmermannin legendaarisesta radioselostuksesta – varmuudella tunteikas kokemus jokaiselle saksalaiselle jalkapallofanille.

 

Jokaisesta MM-kultaa 1954 voittaneesta pelaajasta on esillä kuvia, tekstiä ja esineitä. Etualalla finaalin pelipallo.
Sepp Herbergerin esineitä. Oikealla maajoukkueen käyttöön kisoja varten valmistetut Adidakset. Ruuvattavilla nastoilla varustetut, 50-luvun mittapuulla kevyet kengät tarjosivat Saksalle merkittävän edun Unkaria vastaan Wankdorfstadionin mutaisella nurmella.

Näyttelyn tekninen toteutus on kauttaaltaan erittäin korkealla tasolla. Ensimmäisen puoliajan päättävässä salissa valtava pallonmuotoinen videoinstallaatio kertoo Saksan matkasta maailmanmestaruuteen kesällä 2014. Näyttelykonseptin ajatus ihmisten tunteisiin vetoamisesta on toteutettu tuomalla kultajoukkueen pelaajat ja valmentaja Joachim Löw mukaan näyttelyyn paitsi esineiden ja kuvien kautta, myös videoina ja jopa virtuaalisina itsenään. Viimeksi mainittu toteutuu ensimmäisen kerroksen päättävässä 3D-elokuvateatterissa, jossa pyörii 12 minuuttia kestävä filmi – aiheena jälleen kultainen kesä 2014. Filmin juontavat pelaajat: kolmiulotteiselle virtuaalinäyttämölle astelevat muun muassa Bastian Schweinsteiger, Thomas Müller, Mats Hummels, Philipp Lahm ja ratkaisevan maalin laukonut Mario Götze. Pelaajien rentoa jutustelua ja läpänheittoa katsellessa suupielet venyvät väkisinkin ylöspäin.

Mies, jolta Jari Litmanen sai lempinimensä: lähes 100 ottelua Saksan maajoukkuessa 1980-luvulla pelannut laitahyökkääjä, Pierre Littbarski.
Sisällöllisesti Saksan maajoukkueen menestys saa siis suuren huomion. Varsinkin nykyisiltä huipuilta on saatu yllättävänkin paljon aineistoa: pelivarusteiden ja palkintojen lisäksi mielenkiintoisia olivat muun muassa kulissien takaista elämää valottava materiaali kuten Saksan valmennusjohdon käsintehdyt muistiinpanot MM-kisojen ajalta. Kävijälle annetaan tiiviisti mutta kattavasti selitys siitä, miten ja miksi saksalainen jalkapallo nousi vuosituhannen taitteen lamasta nykytilanteeseen, jossa maalla on käytännössä usean joukkueellisen verran pelaajia, joilla voisi taistella MM-kullasta. Lähdeteoksena on selvästi käytetty Raphael Honigsteinin mainiota kirjaa Das Reboot, joka löytyy myös suomennettuna nimellä Saksan jalkapallon viritetty kone.
Manuel Neuerin pelivarusteita MM-kisoista 2014.

 

2000-luvun alussa luotu akatemiajärjestelmä on kasvattanut laajan katraan sekä huippupelaajia että valmentajia.

 

 

Mustekala Paul nousi ennustajanlahjoillaan maailmankuuluksi MM-kisojen aikana.
Apuvalmentaja Hansi Flickin muistiinpanoja MM-finaalista Saksa-Argentiina.

Ennen museokäyntiä odotin mielenkiinnolla ennen kaikkea sitä, rajoittuuko näyttelyn kertoma tarina saksalaisen (miesten) jalkapallon saavutusten esittelyyn ja yksipuoliseen narratiiviin jalkapallosta kauniina pelinä. Tavoittaako näyttely jalkapallon yhteiskunnallisen kontekstin ja poliittisen merkityksen, kertooko se miten laji on muokannut saksalaisuutta 1900-luvun aikana? Käynnin jälkeen voi todeta, että tavoittaa ja kertoo melko hyvin, mutta parannettavaakin on. Saksalaisen naisjalkapallon nousu lajiliitto DFB:n täyskiellosta maailman huipulle taustoitetaan ja tarinallistetaan kattavasti. Lajin pimeitä puolia tuodaan esiin natsi-Saksaa ja DDR:ä käsittelevissä osioissa. Osa tarinoista ja niihin liittyvistä esineistä on melko kylmääviä. Esimerkkinä mainittakoon asiakirja, jossa Stasin agentti esittelee suunnitelmansa Länsi-Saksaan loikanneen jalkapalloilijan Lutz Eigendorfin murhaamisesta vierellään kuva Eigendorfin romuttuneesta autosta muutamaa vuotta myöhemmin.

DDR:ä ja natsi-Saksaa on toki helpompaa tuoda museoon kuin nykyilmiöitä kuten korruptiota, ottelumanipulaatioita tai huliganismia. Tässä suhteessa museo ei täysin vakuuta. FIFA:n korruptiokohuista vaietaan, varmaankin siksi, että niiden linkit vievät myös Saksaan. Franz Beckenbauerille omistetussa vitriinissä Keisaria kuvaillaan ”saksalaisen jalkapallon hehkuvaksi valoksi”, joka diplomaattisilla taidoillaan varmisti Saksalle MM-kotikisat 2006. Hieman hymyilytti. On toki ymmärrettävää, että pääasiallisia kohderyhmiä ja rahoittajia ei haluta vieraannuttaa, mutta vähän rohkeampaa otetta nykyjalkapallon lieveilmiöiden käsittelyyn olisin kaivannut. Ottelumanipulaatioita olisi voinut lähestyä esimerkiksi Bundesliigaan vuonna 2005 kohdistuneen vedonlyöntiskandaalin kautta, vaikkapa näyttämällä videopätkiä fiksatuista otteluista.

 

Tämän vitriinin aihe näkyi kauempaakin.

 

Saksan naisten jalkapallomaajoukkueen voittamia palkintoja.

Fussballmuseumin ilmeinen vertailukohde on Manchesterissä sijaitseva National Football Museum, jossa kävin loppuvuodesta 2014. Kumpikin museo on tehty isolla rahalla, ja molemmissa vierailee vuosittain satoja tuhansia kävijöitä. Sisällöllisesti museoissa on jonkin verran eroja. Englannissa painopiste on selvästi enemmän seurajalkapallossa, ja myös alempien sarjojen joukkueista on esillä paljon tietoa, tarinoita ja aineistoa. Saksassa keskitytään enemmän maajoukkueen menestystarinaan. Huippuseurat pääsevät toki esiin toisessa kerroksessa, mutta mittakaava on pienempi kuin maajoukkueosiossa. Kyse on suunnittelijoiden tekemästä valinnasta, jonka voi myös kyseenalaistaa, ovathan seurat jalkapallokulttuurin kivijalka myös Saksassa. Toinen merkittävä ero koskee kansainvälistä jalkapalloa, johon liittyvää aineistoa löytyy Manchesteristä huomattavasti enemmän. Toiminnallisuutta ja elämyksellisyyttä verrattaessa museot ovat tasavahvoja. National Football Museumin Football Plus -kokonaisuus on rangaistuspotkusimulaattoreineen ja muine laitteineen monipuolisempi kuin Saksan vastaava, mutta audiovisuaaliselta ilmeeltään Saksa voittaa. Saksan kohdalla huomion kiinnitti myös se, että näyttelyä päivitetään jatkuvasti. Tästä kertovat muun muassa esillä olleet pokaalit viime kesän Konfederaatioiden Cupista ja alle 21-vuotiaiden EM-kisoista.

Kaivosmiehen patsas kiteyttää hienosti sen, miksi Ruhrin alueella on tänä päivänä niin monta seuraa 1. ja 2. Bundesliigassa.
 Suurin osa näytteillä olleista pokaaleista oli luonnollisesti kopioita, mutta oli joukossa joitain aitojakin, kuten tämä tuore pokaali kesän Konfederaatioiden Cupista.
Toinen kiinnostava aito pokaali: Saksan Cupin kiertävä palkintopokaali.
Mestarien liigan voittopokaalin kopio.

Vierailuhetkellä perusnäyttelyn lisäksi esillä oli yksi vaihtuva näyttely, jossa esiteltiin valmentaja Sepp Herbergerin kirjakokoelmaa ja sen vaikutusta Bernin ihmettä pedanneen valmennuskonseptin syntyyn. Mielestäni aihevalinta on hieman erikoinen, sillä Herberger on muussa näyttelyssä hyvin esillä, eikä sinänsä kiinnostava teema välttämättä ole parhaimmillaan näyttelynä. Näyttelyn loppuun sijoitettu pimeähkö sali kirjahyllyineen ei juuri houkutellut pysähtymään, enkä näyttänyt olevan ainoa, joka käveli suoraan huoneen läpi.

Saksan Jalkapallomuseota ei syyttä ole kuvailtu ”jalkapallon mekaksi”. Saksalaisen jalkapallon tarinaa kerrotaan hyödyntämällä ajallisesti ja temaattisesti runsasta esinekokoelmaa ja moderneimpia esittelytapoja ja tekniikoita. Tyylilaji on paikoin häpeilemättömän paatoksellinen, eikä kaikista kielteisistä ilmiöistä mainita, mutta luulen, ettei suurin osa museon yli 200 000 vuosittaisesta kävijästä pidä tätä ongelmana. Elämyksiä on tarjolla koko rahan edestä – eli melko paljon, kun ottaa huomioon suolaisen 17 euron pääsymaksun. Museokäynnin kustannuksia tosin alentaa se, jos saapuu paikalle esimerkiksi junalla: vierailupäivänä pääsylippu käy nimittäin matkalippuna julkisessa liikenteessä koko Rhein-Ruhrin alueella. Suosittelen käyntiä lämpimästi, etenkin kun reissuun on helppoa yhdistää yksi tai useampi 1. tai 2. Bundesliigan ottelu.

 

Maailmanmestarien bussi. Myös sisään pääsi ihmettelemään.
Potkimista pohjakerroksessa.

Jouni Lavikainen